kolumni Archives – Esa Linna

Kolumni: Homojen hommaa

24/07/2019

by Esa Linna with No Comment Kolumni

Suomen suurin kulttuuri- ja ihmisoikeustapahtuma Helsinki Pride tuli ja meni. Pride-viikkoon kuuluneella Pride-kulkueella marssi arvioiden mukaan noin 100 000 ihmistä, jotka muistuttivat yhtäläisten oikeuksien kuuluvan kaikille seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta riippumatta. En itse ollut paikan päällä enkä seurannut sitä TV:stä, mutta pyrin toimimaan yhdenvertaisuuden puolesta koko vuoden niin töissä kuin vapaa-aikana.

Monille suomalaisille pelkkä Pride-viikko oli somepäivitysten perusteella liikaa. Useampana vuotena kuulunut valitusvirsi toistui taas.
“Tätä hönkötetään aivan liikaa. Ei me normaalitkaan mitään kulkueita järjestetä.” “Mä en kestä enää tota pridehömpötystä. Siitä on tullut jonkinasteinen muoti-ilmiö. Ymmärrän toki jonkinasteisen funktion, mutta pitääkö sitä suuntautumista ihan koko ajan julkistaa.” “Koskahan se suomalaisen työssäkäyvän heteromiehen syyttely loppuu?”.

Edellä mainitut lauseet olivat suoria lainauksia sosiaalisesta mediasta ja iltapäivälehtien kommenttipalstoilta. Yritysten muuttaessa logojaan sateenkaaren värisiksi, alkoi perinteinen boikottiuhkailu. Pridea vastustavien mielestä yritykset eivät saa ottaa kantaa mihinkään suuntaan.
Yhdenvertaisuus ei ilmeisesti ole kannattamisen arvoinen asia. Toki jotkut yritykset todennäköisesti halusivat hyötyä Pride-viikosta, mutta tällaisesta niin sanotusta pinkkipesusta saisi oman kolumnin aikaan.

Kun Helsinki Priden yhteistyökumppanit julkistettiin, sai ensimmäistä kertaa yhteistyökumppanina ollut Suomen evankelilaisluterilainen kirkko ennätysmäärän eroanomuksia. Erovimmaan vaikutti myös Päivi Räsäsen yksi sadoista vuosittaisista julkisista loukkaantumisista, joka oli itsessään mielenkiintoinen kannustin Jeesuksen veren maku suussa vannoutuneelta kristityltä. Merkille pantavaa oli, ettei sosiaalisessa mediassa näkynyt boikottiuhkauksia yhteistyökumppaneina toimivia Alkoa ja Kelaa kohtaan!

Miettikää. Yksi viikko, jonka aikana suomalaisessa mediassa näkyy iloista karnevaalimeininkiä, jonka taustalla on kuitenkin vakava sanoma. Mikä tässä viikossa on liikaa? Se, että homot, lesbot, biseksuaalit, transsukupuoliset ja monet muut saavat äänensä kuuluviin kunnolla kerran vuodessa? Se, että lapset saattavat nähdä kulkueessa tekokikkeleitä (maassa jossa ylpeästi – engl. “with pride” – saunotaan alasti koko perheen voimin)?

Vai se, että sinunkin suvussasi majaileva erilaisuus pelottaa?

Onkin sanottu, että Pride-tapahtumia tarvitaan niin kauan kuin kansalaiset kokevat joko seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuolensa vuoksi kiusaamista, nimittelyä, vähättelyä ja syrjintää yhteiskunnassa.

Oletko koskaan ajatellut, että perheenjäsenesi saattaa olla homo, lesbo, bi tai transsukupuolinen, mutta ei ole uskaltanut kertoa sitä kenellekään?

Varsinkaan sinulle.

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä.

Kolumni: Lapsikielteisyyttä vai alkoholiongelmien ennaltaehkäisyä?

19/02/2019

by Esa Linna with No Comment Blogi Kolumni Uutta

Kolumni on julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 13.2. 2019

Olin jokunen viikko sitten perjantai-iltapäivänä Jyväskylän keskustassa vaimoni ja puolivuotiaan tyttäremme kanssa, tarkoituksena istahtaa hetkeksi oluelle (minä) ja kahville (vaimo). Tytär nukkui lastenvaunuissa sikeästi. Koska tuohon aikaan ei useimmissa baareissa ole vielä ankara meininki, suunnistimme kävelykadulla sijaitsevaan, kaikin puolin siistiin ja siihen aikaan hiljaiseen anniskeluravintolaan.

Tarjoilija kehotti meitä kuitenkin kohteliaasti poistumaan, alaikäisen tyttäremme vuoksi. Ravintolan ohjeistuksen mukaan sillä ei ollut mitään väliä, että tytär oli edelleen lastenvaunuissa nukkumassa ja vain toinen vanhemmista joisi yhden miedon alkoholijuoman.

Ehdottomuus saattoi toki johtua myös ravintolan K18-oheistoiminnasta, jonka tuotoista menee komea osuus opetus- ja kulttuuriministeriölle esimerkiksi nuorisotyön edistämiseen. Syynä saattoi myös olla se, että vakioasiakkaat hämmentyvät nähdessään lapsiperheen, eikä meidänkaltaisiamme asiakkaita haluta paikalle. Suomen laista ei kiellolle kuitenkaan syytä löydy.

Tämä oli muistaakseni toinen kerta, kun minua kehotetaan poistumaan jyväskyläläisestä ravintolasta. Toinen kerta tapahtui 20 vuotta sitten, kun demonstroin opiskelijaporukallemme mäkihyppyasentoa pöydällä. Sillä kerralla vika oli vain ja ainoastaan minussa.

Ymmärrän kyllä, että alkoholiongelmien luvatussa maassamme ravintolat ovat varuillaan eivätkä ne halua häiriötilanteita ja huonoa mainetta. Suomalaisen ehdottomuuden myötä säännöistä ei haluta joustaa eikä ajatella itse. On helpompi kieltäytyä, oli tilanne mikä hyvänsä.

Jokainen vähänkin etelämpänä Euroopassa käynyt huomaa Suomesta puuttuvan perhekeskeisyyden, joka korostuu myös ravintoloissa ja niiden käytännöissä. Lapset voivat olla muissa maissa menossa mukana iltaan asti. Suomessa puolestaan lapsikielteisyys korostuu entisestään kohtaamiemme tiukkojen ukaasien myötä, vaikka se ei liene tarkoitus.

Voi vain kuvitella, minkälaista elämä on aikuisia ihmissuhteita kaipaavilla yksinhuoltajilla, joilla vaihtoehdot ovat ostoskeskusten ketjumestat tai lastenvaunuille liian ahtaat, trendikkäät kahvilat. Nämäkin sulkeutuvat Jyväskylässä jo iltayhdeksältä. Ei ihme, jos suomalaisia ahdistaa, jos tälläkin tavalla suljetaan ulkopuolelle. Kaikilla kun ei ole mahdollisuutta saada lasta hoitoon ilta-aikaan, jolloin muut aikuiset lähtevät vapaalle.

Suomalaisten lapsikielteisyys näkyy myös syntyvyyden laskussa, joka tutkijoiden mukaan on tulevaisuudessa melkoinen ongelma, sillä kohta meillä ei ole työntekijöitä ja eläkkeiden maksajia. Tähän soppaan kun lisää maahanmuuttopolitiikan kiristämisen ja (tutkimustenkin mukaan) sisäsiittoisuuden, voimmekin tulevaisuudessa vaihtaa kansallishymniksi Dueling Banjos -kappaleen, joka muistetaan erityisesti Syvä Joki -elokuvasta.

https://www.youtube.com/watch?v=gsC4kf6x_Q0

Harrastuksilla ei tarvitse olla tulostavoitteita

Kolumni: Harrastusten tulostavoitteet

30/11/2018

by Esa Linna with No Comment Kolumni

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 21.11. 2018

Joona “Serral” Sotala vei komeasti Suomea maailmankartalle voittamalla Starcraft 2 -pelin maailmanmestaruuden ensimmäisenä, joka ei ole Etelä-Korean kansalainen. Alati kotimaassakin kasvava esports eli elektroninen urheilu on osaltaan tuonut hyväksyntää paljon parjatulle digitaaliselle pelaamiselle.

Iltalehden haastattelussa (6.11. 2018) Sotalan ja isänsä Markun muutamat sanat kuitenkin särähtivät korvaan. “Jos pelataan vain pelaamisen takia, voi se olla haitallista”, kertoi Joona. Riippuvuutta muistuttava hupipelaaminen on kuulemma tällaista. Isä-Sotalan mukaan taas kilpapelaamisesta puhuttaessa ei voida puhua ongelmallisesta pelaamisesta. Vaikka toivon ja uskon, että toimittaja ei ollut ymmärtänyt kaksikon ajatuksia aivan kuten he olisivat halunneet, voi taustalla olla kuitenkin perisuomalainen tapa arvottaa harrastukset tuloksellisuuden kautta.

Digitaalinen pelaaminen ei tällaisen näkemyksen mukaan arvokasta, jos siinä ei ole kilpailullisia tavoitteita. Kuinkas jääkiekko, jos haluaa kavereiden kanssa käydä vain lämimässä? Kannattaako piirtää, jos ei osallistu piirustuskilpailuihin? Skeittauksen valinta Tokion olympialaisiin vuonna 2020 jakaa harrastajien mielipiteitä. Ylen verkkosivuilla julkaistun jutun (26.8. 2018) mukaan osaa kotimaisista harrastajista harmittaa, jos skeittausta ei tämän jälkeen ajateltaisi hauskanpitona kavereiden kanssa. Juttua varten haastatellun, palkitun skeittaaja Jaakko Ojasen mielestä kisoissa temppujen tekeminen palkintojen saamiseksi ei ole skeittausta ollenkaan.

Entinen yhtyeeni Time Flies lopetti toimintansa vuonna 1997 hyvin perinteiseen syyhyn. Pieni paikkakunta ei tarjonnut parikymppisille tarpeeksi mieleisiä opiskelupaikkoja ja piirit tuntuivat pieneltä. Muutettuamme eri puolille Suomea treenaamiseen jäänyt enää aikaa. Ja se ei ollut hauskaa, sillä treenaaminen oli yhtyeelle ehkä jopa keikkoja tai levyjä tärkeämpi juttu. Monen tunnin sessioista suuren osan haukkasi kahvinjuonti ja kuulumisten vaihto, toisin sanoen paskan jauhaminen. Ei onnistuisi urheiluseurassa.

Kolumnin kirjoitushetkellä olen palaamassa treeneistä Helsingistä, sillä joulukuussa yhtyeellämme on pari on-off -keikkaa (comeback olisi liioitteleva termi). Treeneihin varatusta ajasta käytimme taas suuren osan maailman parantamiseen, eli paskan jauhamiseen. Kohta 30 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen bänditoiminnan tärkeimmän anti muistutti olemassaolostaan. Se ei ole tässä tapauksessa itse musiikki, vaan elinikäiset ystävyyssuhteet, jotka ovat kaikkia saavutuksia ja palkintoja tärkeämpiä. Eivätkä nämä ystävyyssuhteet olisivat olleet mahdollisia ilman tavoitteettomia tuokioita, tyhjänpäiväistä oleilua, kuljailua ja pöljäilyä sekä kilpailuhenkisyydestä vapaata itseohjautuvaa harrastusta.

Kolumni: Keski-ikä on vain numeroita

30/10/2018

by Esa Linna with No Comment Kolumni

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 17.10. 2018

44-vuotiaana olen huomannut pienen printin lukemisen vaikeutumisen hämärässä. Ikänäköä olen kyllä osannut odottaa seurattuani samanikäisten tuttavien kohtaloa. Päädyin viimein hankkimaan muutaman euron lukulasit, joita myös “tiimarilaseiksi” kutsutaan.

Erehdyin ylpeänä lataamaan Facebookiin nasevan selfien itsestäni lasit päässä, jonka jälkeen someraivo iski! No ei oikeasti – muutama kaverini vain kehotti menemään kunnon näöntarkastukseen, vaikka kovasti yritin todistella näköni olevan muutoin hyvä. Ei auttanut. “Tiimarilasit tuhoavat silmäsi!” “Keski-ikä tappaa!” Terveisiä kavereille, joiden sanomisia kärjistän ja vääristän tehdäkseni kolumnista mielenkiintoisemman.

Pitkästä aikaa aloin kuitenkin pohtimaan keski-ikää. Tässä iässä ei voi oikein väittää vastaan, jos joku kutsuu keski-ikäiseksi. Mutta miksi pitäisi? Keski-ikä on hienoa aikaa. Vaikka todennäköisesti olenkin nolo tyyppi joidenkin mielestä, en jaksa enää moisesta välittää. Itsetunto ja -varmuus kasvaa vatsan mukana! Elämänkokemusta on kertynyt sen verran, että enää eivät stressaa nuorena maailmanlopulta tuntuneet asiat. Tosin nyt stressaavat monet muut jutut, mutta maailmanlopun meiningit ovat jääneet taakse.

Keski-iän piikkiin laitetaan helposti monia asioita. Olisi helppo syyttää keski-ikää muutaman vuoden takaisesta avioerostani ja sen jälkeisestä avioliitosta reilusti nuoremman naisen kanssa. Keski-ikä on helppo tekosyy, jos ei uskalla ottaa tekemistään virheistä vastuuta. Myönnän auliisti omat virheeni, jotka eivät olleet keski-iän aiheuttamia. Nuoressa vaimossa taas ei ole mielestäni mitään syyttämistä, vaan taputtelen itseäni selkään joka päivä. Muita stereotyyppisiä keski-iän merkkejä en itsessäni havaitse. Moottoripyörää en ole ostanut, enkä kivipestyjä farkkuja.

Esa Linna lasit päässä — Kuva, josta kolumni sai alkunsa

Keski-ikä merkitsee monille luovuttamista. Heille nelikymppinen ei voi enää pukeutua kuin nuorena, sillä pitää olla uskottava Prisma-aikuinen. Totta kai minuakin epäilyttää, jos keski-ikäisen habitus muuttuu yhtäkkiä vuosikymmenten jälkeen teini-ikäisten muotia mukailevaksi mukacooliksi ja mukanuorekkaaksi sedäksi/tädiksi, jolla on naamassa ryppyjä enemmän kuin päässä karvoja.

Itse olen ratkaissut pukeutumisongelman huomaamattani niin, että olen laiskuuttani ostanut viimeisen 25 vuoden ajan samankaltaisia vaatteita. Bändilläni oli taannoin keikka yli viidentoista vuoden tauon jälkeen. Keikalle saapunut vanha tuttuni hihkui innoissaan, kun luuli minun löytäneen kätköistä 90-luvun alun vaatteita esiintymisasuksi. Innostus hiipui, kun kerroin vaatteiden olevan aivan uusia. Kun käyttää aina samanlaisia vaatteita, ei kukaan pääse syyttämään keski-iän aiheuttamasta nuorekkuuden kaipuusta. Tai pääsee, mutta ei keski-iässä jaksa edelleenkään arvostelusta välittää.

Kirjoittaja on keski-ikäinen nuorisonohjaaja ja neljän lapsen isä, joka ei ole kehittynyt aikuiseksi tehtyään nuorten parissa töitä lähes 20 vuotta.

Kolumni: Työkokemus vs. tutkinto

27/07/2018

by Esa Linna with No Comment Kolumni

Kolumni on julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 18.7. 2018

LinkedIniä selaillessani vastaan tuli englanninkielinen vitsi, joka tuntui kuvastavan todellisuutta monen palvelua käyttävän eri alojen ammattilaisten mielestä. Tässä vapaamuotoinen suomennokseni:

Työnhakija saapuu työhaastatteluun. Haastattelija aloittaa:

– “Unohda kaikki mitä olet oppinut korkeakoulussa. Et tarvitse niitä tietoja täällä.”

– “Tämäpä hyvä, minulla ei nimittäin ole korkeakoulututkintoa”, työnhakija huokaisee, johon taas haastattelija kiirehtii korjaamaan: “Ai, pahoittelut. Emme voikaan ottaa sinua töihin tästä syystä.”

Kieltämättä vitsissä on totuuspohjaa. Monissa eri alojen työpaikkailmoituksissa vaaditaan tietyn tasoisia tutkintoja, mutta itse työn osaamisen käytännössä kerrotaan hakemuksessa olevan “vain” plussaa. En tiedä teistä muista, mutta itse olen oppinut parhaiten työn tekemisen tekemällä töitä. Opiskelu antaa parhaimmillaan hyvät valmiudet, mutta satavarmaa se ei ole. Työpaikoilla ei tutkita, kuinka hyvin työnhakija on opiskelustaan suoriutunut, joten tällöin leima paperissa voittaa työkokemuksen. Ei työhistoriakaan toki kaikkea kerro, mutta luulisi Suomen kokoisessa maassa juttujen liikkuvan, jos työnhakija ei ole aiemmin osannut mitään.

Nuorille ja vastavalmistuneille koulutuskeskeisyys voi olla hyvä asia, sillä usein heillä on ollut ongelmana, ettei moniin paikkoihin vaadittua työkokemusta ehdi kertyä. Jos taas pääsyvaatimuksena on pelkkä tutkinto ja työkokemus pelkkää bonusta, on tällöin nuorella paremmat mahdollisuudet saada työpaikka, vaikka vastassa olisi paljon työkokemukseltaan kokeneempi työnhakija.

Pitkään työtä tehneille ja “väärän tutkinnon” hankkineille taas sanotaan samalla, että te ette olekaan yhtäkkiä päteviä tekemässänne työssä. Totta kai sekä koulutuksen että tutkintojen pitää kehittyä ja uusiutua, jotta työelämä kehittyisi ja ammattien arvostus lisääntyisi. Ja Suomessa on toki mahdollisuus opiskella lisää, jotta voi hankkia sen oikean tutkinnon, koska se pari vuotta sitten hankittu ei sellainen enää olekaan. Eri asia sitten, kuinka montaa ammattilaista kiinnostaa päivittää tutkintonsa “väärin valitun opiskelupaikkansa” vuoksi vai vaihtaa pettyneenä alaa. Samalla saatetaan ja menettää joillakin aloilla hyvien työntekijöiden vuosien työkokemuksen aikana hankittu tieto, jota ei koulun penkillä ole mahdollista saada.

Kirjoittaja on mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja, vapaa toimittaja ja vakavasti harrastava muusikko. Kolumnin aihepiirit liikkuvat enimmäkseen edellä mainittujen aihepiirien välillä.

Kolumni: Osta musiikillesi kuuntelijoita pikkurahalla

22/05/2018

by Esa Linna with No Comment Kolumni

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 16.5. 2018

Beyoncén aviomiehenäkin tunnetun rap-artisti Jay-Z:n omistama musiikin suoratoistopalvelu Tidal joutui huonoon valoon toukokuun alussa. Norjalainen Dagens Næringsliv -lehti kertoi tutkimuksestaan, jonka mukaan Tidalin omien tilastojen kuuntelumäärät eivät millään voineet pitää paikkaansa. Tidal on lehden mukaan käyttänyt vilpillisesti oikeita käyttäjätilejä huikeiden striimausmäärien (ja samalla Beyoncén ja Kanye Westin rahavirtojen) kasvattamiseksi. Yhtiö luonnollisesti kiistää kaiken.

Yllättääkö ketään musiikkibisneksen korruptio? Ei pitäisi, sillä raha on ratkaissut kappaleiden soitoissa jo 50-luvulta alkaen. Payola on nimitys Yhdysvaltain musiikkiteollisuuden harjoittamalla lahjonnalle, jonka ansiosta radiot soittivat levy-yhtiöiden haluamia kappaleita muita enemmän. Chuck Berrynkin kappaleet saivat lisää soittoja Payolan ansiosta.

1960-luvulla toiminnasta tuli laitonta, mutta ei se ole loppunut. Reilut kymmenen vuotta sitten Universal Music, Warner Music ja Sony Music saivat haasteen rahojen pumppaamisesta suurimmille Yhdysvaltojen radioasemille. Jennifer Lopez ja Celine Dion olivat tuolloin eräitä näistä hyötyjistä.

Tuntemattomampiakin yhtyeitä ja artisteja on ostettu samalla tavalla näkyvämmäksi. Semisonic-yhtye paljasti kuinka bändin suurin hitti Closing Time nousi 90-luvulla listoille levy-yhtiönsä kuluttaessa jopa 800 000 dollaria radio- ja videosoittojen lahjontaan.

Onko sitten pienillä suomalaisilla artisteilla mitään mahkuja tällaisen korruption edessä? Periaatteessa on, vaikkapa tekemällä kovia biisejä ja odottamalla radioiden soittolistojen laatijoiden kuulevan niitä. Tai sitten harjoittaa korruptiota itse. Kuulin pari vuosikymmentä sitten kotimaisen yhtyeen antaneen kavereilleen käteistä, jotta nämä voisivat ostaa yhtyeen CD:itä kaupoista. Suomessa kun ei tarvinnut myydä kummoisia määriä fyysisiä levyjä virallisille myyntilistoille pääsemiseen. Esimerkiksi oma bändini nousi silloiselle Ylen vaihtoehtomusiikin listalle kokkolalaisten kavereiden ostettua VAPAAEHTOISESTI levyämme paikallisesta levykaupasta.

Internet helpottaa tätäkin touhua. Streamify-palvelussa voi ostaa alle kahdella tonnilla kaksi miljoonaa Spotify-striimausta. Kaksi miljoonaa on myös Suomen suoratoistojen “kultasingleraja”. Kultasingle on markkinoinnillisestikin komean kuuloinen saavutus. Vertailukohteena: kahdella tonnilla ei saa edes puolen sivun mainosta musiikkialan aikakauslehdistä.

Myydäkö itsensä vai taistella vastaan? En minä tiedä, mutta kannattaa aukaista silmänsä viimeistään nyt. En jaksa uskoa, etteivätkö Suomessa toimivat levy-yhtiöt ostaisi kuuntelu- ja katselukertoja.
PS. Otin kolumnia varten ilmaisen Streamify-kokeilun, joka lupaili kappaleelleni tuhat kuuntelukertaa. Palvelu toimi ja kolmessa päivässä biisini DIY sai luvatut kuuntelut. Parempi mieli minulle tulee tosin vähäisistä mutta oikeista, vapaaehtoisista kuuntelukerroista.

Kolumni: Keski-ikäisten käytöstapoja kaivaten

24/01/2018

by Esa Linna with No Comment Kolumni

Julkaistu Suur-Jyväskylän lehdessä 17.1. 2018

Linkillä töihin kulkeminen on oiva tapa seurata jyväskyläläisten käyttäytymistä, ainakin silloin kun en tuijota zombina puhelintani. Kohteliain ikäluokka erottuu lyhyen linja-automatkan aikanakin helposti. He eivät ole meikäläisen ikäisiä, yli nelikymppisiä tai vanhempia, vaan reilut parikymmentä vuotta nuorempia kanssamatkustajia. Kiitos bussikuskille kajahtaa useammin ja kuuluvammin nuoremmilta kuin juroilta keski-ikäisiltä.

Pohjois-Pohjanmaalla syntyneenä tiedän suomalaisten olevan jurottajia. Jyväskylän seudulle muuttaessani ihmettelin, miksi tuntemattomat moikkailevat. Onneksi sosiaalisessa mediassa vanhemmatkin kehtaavat keskustella ja aukaista suunsa. Vielä kun heillä riittäisi taitoa siihen.

Viime aikoina olen käytännössä lopettanut iltapäivälehtien ja monen muun median Facebook-kommenttien lukemisen, sillä niissä tapahtuva kiusaaminen, haukkuminen ja – apua, kuinka keski-ikäiseltä kuulostava – käytöstapojen puuttuminen vie mielen matalaksi ja uskon suomalaisiin.

Sen verran stalkkeri olen minäkin, että käyn joskus katsomassa, ketkä ovat näiden julkisten aivopierujen taustalla. Ta-daa. Ne ovat kovin usein ikäisiäni tai vanhempia, miehiä ja naisia, jotka toivovat pahimmassa tapauksessa kuolemaa syystä tai toisesta vihaamilleen ihmisille. Aikuisille tai lapsille. Osa näistä on trollauksen vuoksi perustettuja feikkiprofiileja, mutta monet kommentoijat ovat jättäneet näkyville vaikkapa hellyttäviä julkisia kuvia lastenlasten kanssa. Kertookohan mummo ankarat mielipiteensä heillekin? Ei ihme, että nuoret jättävät vanhempien löytämät sosiaalisen median kanavat.

Entäpä sitten nuorten nettikäyttäytyminen, joka on otsikoissa aika ajoin? Nuorten nettikiusaaminen on aina syvältä, mutta esimerkiksi KiVa Koulu –kyselytutkimuksen mukaan se on suhteessa vähäistä sekä yleensä jatkoa muualla tapahtuvalle kiusaamiselle. Ylilyöntejä tapahtuu ja niillä voi olla kauaskantoiset seuraukset. Tämän vuoksi tarvitaankin ennaltaehkäiseviä kasvatustoimenpiteitä.

Päätoimeni puolesta käyn vetämässä mediakasvatusaiheisia vanhempainiltoja, joiden teemana voi olla vaikkapa vanhempien ymmärryksen puute some-kanavista tai verkossa tapahtuneet kiusaamistapaukset. Tänä keväänä suunnittelemme eräälle koululle opettajan ja koulukuraattorin kanssa yläkoululaisten mediakasvatustunteja. Aloite ei ole tullut opettajilta, nuorisotyöntekijöiltä tai vanhemmilta, vaan oppilailta.

Pitkään nuorisotyötä tehneenä käsitykseni on vahvistunut entisestään: nuoret osaavat käyttäytyä meitä vanhempia paremmin livenä ja verkossa. Tulevaisuudessa kiitos-huudot raikuvat Linkeissä, kun minä pääsen eläkkeelle.

———

Esa Linna on mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja, vapaa toimittaja ja vakavasti harrastava muusikko. Kolumnin aihepiirit liikkuvat enimmäkseen edellä mainittujen aihepiirien välillä.