Kolumni: Bändikilpailujen nousu ja tuho

Bändikilpailujen nousu ja tuho

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän Lehdessä 16.1. 2019

Viime aikoina allekirjoittanutta sekä montaa muuta musiikin ja nuorten parissa työskentelevää on mietityttänyt bändikilpailujen mielekkyys ja perimmäinen tarkoitus. Oman työn kyseenalaistaminen on joskus järkevää, sillä maailma muuttuu kovaa vauhtia.

Turkulainen bändikilpailu Turku Bandstand on toiminut 22 vuotta. Aktiivisimpina vuosina bändejä on ilmoittautunut mukaan kuutisenkymmentä, mutta tänä vuonna kilpailu kiinnosti vain reilua kymmentä soittoporukkaa. Järjestäjät aikovat vetäistä tapahtuman formaatin uusiksi. Myös muualta Suomesta kuuluu samanlaista viestiä. Aika näyttää, ovatko bändikilpailut lopullisesti aikansa elänyt toimintamuoto.

Bändikilpailut eivät ole voittajilleenkaan tae menestykseen, vaan lähinnä lisäpotku harrastukseen. Mahdollisen voiton jälkeen täytyy edelleen tehdä töitä niska limassa, jos aikoo saada nimeä edes kotikaupungissaan. Television coverlaulukilpailut Idolsin ja Voicen johdolla saattavat antaa niin sanotuilla pikavoitoillaan väärän kuvan todellisesta musiikkimaailmasta. Tai sitten todellinen musiikkibisnes onkin toisaalta juuri sellaista: omilla ehdoilla ja biiseillä ei kannata yrittää enää pinnalle.

Palkinnoilla on oma osuutensa kilpailujen suosioon. Esimerkiksi muutama tunti studioaikaa palkintona tarkoittaa käytännössä sitä, että todellisuudessa äänitykselle jää aikaa hyvässä lykyssä pari tuntia, alkuvalmisteluihin mennessä helposti toiset pari tuntia. Houkuttelevia puolestaan ovat kisat, jossa voittaja pääsee vaikkapa ison festarin rosteriin.

Palaan kolumneissani usein 90-luvulle ja sori vaan, niin teen nytkin. 90-luvun alussa voitimme yhtyeeni kanssa Etelä-Pohjanmaalla noin 100 bändin kilpailun. Loppukilpailussa esiintyi bändi, joka soitti suomenkielistä speedmetallia. Suomenkielisyys hämmensi sekä yleisöä että tuomaristoa, eikä yhtyeestä ole tämän jälkeen kuultu juuri mitään. Eihän siihen aikaan kukaan uskonut, että suomenkielinen pikametalli voisi olla mikään juttu. Voihan Mokoma! Toisaalta Rockin SM-kisoissa 1994 tuomaristo järkyttyi annettuaan vahingossa lahtelaiselle Rytke-huumoripunkyhtyeelle niin paljon pisteitä, että bändi voitti koko kisan.

Musiikista kilpaileminen on ajatuksenakin hiukan kummallinen. Muutaman hengen tuomaristo päättää voittajat lopulta omien preferenssien perusteella. Vaikka kuinka olisi kokemusta taustalla, ei se välttämättä ole tae kaikenlaisen musiikin ymmärtämiseen. Kilpailut voivat edelleen toimia esimerkiksi klassisen musiikin ja iskelmän saralla. Karaokekilpailuja unohtamatta. Bändikilpailuissa yhtyeet kuitenkin esittävät omaa tuotantoaan aivan omalla tavallaan, eikä tällöin voi arvottaa yhtyeitä esimerkiksi teknisin perustein.

Kyllä: olen ollut tuomarina ja valitsemassa voittajia. Jos näette minua vielä bändikilpailujen raadissa, muistuttakaa että ammuin tällä kolumnillani itseäni jalkaan.

PEGI-luokitukset

Kolumni: Muista ikärajat

Muista ikärajat, joulu on jo ovella

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän Lehdessä 19.12. 2018

Joulu on tämän kirjoituksen ilmestyessä lähellä. Jälkikasvu on toivonut lahjaksi suosittuja uutuuspelejä, jotka toimivat mainiosti lapsenvahtina silloin kun isä ja äiti haluavat omaa aikaa.

Pelien kansissa esiintyy isoja pyssyjä ja rankkoja tosimiehiä. Kotelon takana on jotain ihme symboleita, mutta mitäpä niistä, koska vanhempi ei niitä muutenkaan ymmärrä. Ekaluokkalainen (jyväskyläksi: eppuluokkalainen) on suunnattoman tyytyväinen parhaasta joululahjasta ikinä.

PEGI-luokituksetKokemusteni perusteella ikärajat ja pelien sisällöistä kertovat PEGI-symbolit ovat yllättävän useintuntemattomia vanhempien keskuudessa. Jokaisen Suomessa virallisesti myytävän pelin kotelosta takaa ne kuitenkin löytyvät. PEGI tarkoittaa yleiseurooppalaista pelien ikärajajärjestelmää, Pan European Game Information. Ikärajat (huom! ei suositukset) ovat 3, 7, 12, 16 ja 18. Ne eivät kerro siitä, kuinka vaikeaa pelejä on pelata, vaan varoittavat niiden haitallisuudesta. ikärajahaarukassa 3 – 16 vanhempien läsnäololla rajoituksissa voidaan joustaa. Käytännössä siis alle 12-vuotiailta kiellettyä Fortnitea voi pelata 9-vuotias, jos vanhempi on seurassa – ja läsnä. 18 vuoden ikäraja on puolestaan ehdoton.

Aiemmin mainitut symbolit lienevät ikärajojakin tuntemattomampia koukeroita. Symbolit kertovat siitä, onko peleissä väkivaltaa, kauhua, seksiä, ahdistavuutta, syrjintää ja päihteiden käyttöä. Sekä siitä, voiko peliä pelata verkossa.

Jälleenmyyjät ovat vuosien takaisten ratsioiden jälkeen olleet ilmeisen tarkkoja siitä, myyvätkö he pelejä vahingossakaan alaikäisille. Moni lapsi on joutunutkin pettymään seistessään äidin tai isän vierellä kaupassa, kun tarkkaavainen ja kaukaa viisas myyjä onkin kieltäytynyt myymästä Grand Theft Auton uusinta osaa.

Onko se sitten niin vaarallista antaa pienen lapsen pelata 18 vuoden ikärajalla varustettuja, väkivaltaa ja kauhua sisältäviä sekä selkeästi aikuisille suunnattuja pelejä? Ei välttämättä, mutta mahdollisesti on, riippuen myös muusta lapsen henkisestä hyvinvoinnista. Ikärajoja ovat olleet laatimassa asiantuntijat, jotka perustavat tietonsa tutkimuksiin. Ei minunkaan siis kannata peitota heidän asiantuntijuuttaan vaikkapa sillä, että pelasin taukoamatta 80-luvulla ultraväkivaltaista Technocop-toimintapläjäystä, eikä se tiettävästi vaikuttanut minuun.

Jos jostain syystä aikuisille tarkoitetun pelin lapsellenne ostatte, pelatkaa edes hänen kanssaan ja keskustelkaa sen sisällöstä. En ole lasteni ikärajojen noudattamisessa(kaan) ollut aina puhdas pulmunen, mutta pelaajana minun on ollut helppo olla kiinnostunut ja tietoinen heidän pelaamisestaan.

Toki asiaa voi pohtia myös kysymysten kautta: antaisitko lapsesi katsoa pornoa? Antaisitko lapsesi juoda olutta? Eiväthän ne toki ole samoja asioita, paitsi että niissäkin on 18 vuoden ikäraja. Kuten Red Dead Redemption 2:ssa, joka on muuten aivan mahtava peli. Aikuiselle.

 

Harrastuksilla ei tarvitse olla tulostavoitteita

Kolumni: Harrastusten tulostavoitteet

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 21.11. 2018

Harrastuksilla ei tarvitse olla tulostavoitteitaJoona “Serral” Sotala vei komeasti Suomea maailmankartalle voittamalla Starcraft 2 -pelin maailmanmestaruuden ensimmäisenä, joka ei ole Etelä-Korean kansalainen. Alati kotimaassakin kasvava esports eli elektroninen urheilu on osaltaan tuonut hyväksyntää paljon parjatulle digitaaliselle pelaamiselle.

Iltalehden haastattelussa (6.11. 2018) Sotalan ja isänsä Markun muutamat sanat kuitenkin särähtivät korvaan. “Jos pelataan vain pelaamisen takia, voi se olla haitallista”, kertoi Joona. Riippuvuutta muistuttava hupipelaaminen on kuulemma tällaista. Isä-Sotalan mukaan taas kilpapelaamisesta puhuttaessa ei voida puhua ongelmallisesta pelaamisesta. Vaikka toivon ja uskon, että toimittaja ei ollut ymmärtänyt kaksikon ajatuksia aivan kuten he olisivat halunneet, voi taustalla olla kuitenkin perisuomalainen tapa arvottaa harrastukset tuloksellisuuden kautta.

Digitaalinen pelaaminen ei tällaisen näkemyksen mukaan arvokasta, jos siinä ei ole kilpailullisia tavoitteita. Kuinkas jääkiekko, jos haluaa kavereiden kanssa käydä vain lämimässä? Kannattaako piirtää, jos ei osallistu piirustuskilpailuihin? Skeittauksen valinta Tokion olympialaisiin vuonna 2020 jakaa harrastajien mielipiteitä. Ylen verkkosivuilla julkaistun jutun (26.8. 2018)  mukaan osaa kotimaisista harrastajista harmittaa, jos skeittausta ei tämän jälkeen ajateltaisi hauskanpitona kavereiden kanssa. Juttua varten haastatellun, palkitun skeittaaja Jaakko Ojasen mielestä kisoissa temppujen tekeminen palkintojen saamiseksi ei ole skeittausta ollenkaan.

Entinen yhtyeeni Time Flies lopetti toimintansa vuonna 1997 hyvin perinteiseen syyhyn. Pieni paikkakunta ei tarjonnut parikymppisille tarpeeksi mieleisiä opiskelupaikkoja ja piirit tuntuivat pieneltä. Muutettuamme eri puolille Suomea treenaamiseen jäänyt enää aikaa. Ja se ei ollut hauskaa, sillä treenaaminen oli yhtyeelle ehkä jopa keikkoja tai levyjä tärkeämpi juttu. Monen tunnin sessioista suuren osan haukkasi kahvinjuonti ja kuulumisten vaihto, toisin sanoen paskan jauhaminen. Ei onnistuisi urheiluseurassa.

Kolumnin kirjoitushetkellä olen palaamassa treeneistä Helsingistä, sillä joulukuussa yhtyeellämme on pari on-off -keikkaa (comeback olisi liioitteleva termi). Treeneihin varatusta ajasta käytimme taas suuren osan maailman parantamiseen, eli paskan jauhamiseen. Kohta 30 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen bänditoiminnan tärkeimmän anti muistutti olemassaolostaan. Se ei ole tässä tapauksessa itse musiikki, vaan elinikäiset ystävyyssuhteet, jotka ovat kaikkia saavutuksia ja palkintoja tärkeämpiä. Eivätkä nämä ystävyyssuhteet olisivat olleet mahdollisia ilman tavoitteettomia tuokioita, tyhjänpäiväistä oleilua, kuljailua ja pöljäilyä sekä kilpailuhenkisyydestä vapaata itseohjautuvaa harrastusta.

Kolumni: Keski-ikä on vain numeroita

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 17.10. 2018

44-vuotiaana olen huomannut pienen printin lukemisen vaikeutumisen hämärässä. Ikänäköä olen kyllä osannut odottaa seurattuani samanikäisten tuttavien kohtaloa. Päädyin viimein hankkimaan muutaman euron lukulasit, joita myös “tiimarilaseiksi” kutsutaan.

Erehdyin ylpeänä lataamaan Facebookiin nasevan selfien itsestäni lasit päässä, jonka jälkeen someraivo iski! No ei oikeasti – muutama kaverini vain kehotti menemään kunnon näöntarkastukseen, vaikka kovasti yritin todistella näköni olevan muutoin hyvä. Ei auttanut. “Tiimarilasit tuhoavat silmäsi!” “Keski-ikä tappaa!” Terveisiä kavereille, joiden sanomisia kärjistän ja vääristän tehdäkseni kolumnista mielenkiintoisemman.

Pitkästä aikaa aloin kuitenkin pohtimaan keski-ikää. Tässä iässä ei voi oikein väittää vastaan, jos joku kutsuu keski-ikäiseksi. Mutta miksi pitäisi? Keski-ikä on hienoa aikaa. Vaikka todennäköisesti olenkin nolo tyyppi joidenkin mielestä, en jaksa enää moisesta välittää. Itsetunto ja -varmuus kasvaa vatsan mukana! Elämänkokemusta on kertynyt sen verran, että enää eivät stressaa nuorena maailmanlopulta tuntuneet asiat. Tosin nyt stressaavat monet muut jutut, mutta maailmanlopun meiningit ovat jääneet taakse.

Keski-iän piikkiin laitetaan helposti monia asioita. Olisi helppo syyttää keski-ikää muutaman vuoden takaisesta avioerostani ja sen jälkeisestä avioliitosta reilusti nuoremman naisen kanssa. Keski-ikä on helppo tekosyy, jos ei uskalla ottaa tekemistään virheistä vastuuta. Myönnän auliisti omat virheeni, jotka eivät olleet keski-iän aiheuttamia. Nuoressa vaimossa taas ei ole mielestäni mitään syyttämistä, vaan taputtelen itseäni selkään joka päivä. Muita stereotyyppisiä keski-iän merkkejä en itsessäni havaitse. Moottoripyörää en ole ostanut, enkä kivipestyjä farkkuja.

Esa Linna lasit päässä
Kuva, josta kolumni sai alkunsa

Keski-ikä merkitsee monille luovuttamista. Heille nelikymppinen ei voi enää pukeutua kuin nuorena, sillä pitää olla uskottava Prisma-aikuinen. Totta kai minuakin epäilyttää, jos keski-ikäisen habitus muuttuu yhtäkkiä vuosikymmenten jälkeen teini-ikäisten muotia mukailevaksi mukacooliksi ja mukanuorekkaaksi sedäksi/tädiksi, jolla on naamassa ryppyjä enemmän kuin päässä karvoja.

Itse olen ratkaissut pukeutumisongelman huomaamattani niin, että olen laiskuuttani ostanut viimeisen 25 vuoden ajan samankaltaisia vaatteita. Bändilläni oli taannoin keikka yli viidentoista vuoden tauon jälkeen. Keikalle saapunut vanha tuttuni hihkui innoissaan, kun luuli minun löytäneen kätköistä 90-luvun alun vaatteita esiintymisasuksi. Innostus hiipui, kun kerroin vaatteiden olevan aivan uusia. Kun käyttää aina samanlaisia vaatteita, ei kukaan pääse syyttämään keski-iän aiheuttamasta nuorekkuuden kaipuusta. Tai pääsee, mutta ei keski-iässä jaksa edelleenkään arvostelusta välittää.

Kirjoittaja on keski-ikäinen nuorisonohjaaja ja neljän lapsen isä, joka ei ole kehittynyt aikuiseksi tehtyään nuorten parissa töitä lähes 20 vuotta.  

Ruutuajan lyhyt historia - vanhempainillat aiheena some & digitaalinen pelaaminen

Kolumni: Ruutuajan lyhyt historia

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 19.9. 2018

Ruutuajan lyhyt historia - vanhempainillat aiheena some & digitaalinen pelaaminenOlen käynyt vetämässä nuorisotyöurastani kymmenen vuoden aikana ala- ja yläkoulun vanhempainiltoja aiheina internet, sosiaalinen media ja digitaalinen pelaaminen. Tänä aikana olen huomannut kuinka digitaalinen ja verkkomaailma muuttuvat hurjaa vauhtia. Samalla ovat muuttuneet jakamani vinkit lasten ja nuorten mediamaailman ymmärtämisestä ja käsittelemisestä.

Vielä joskus oli helppo ohjeistaa viemään tietokone pois yöajaksi liikaa internetissä tai ylipäätään ruudun ääressä viettävän lapsen huoneesta. Myös verkkokaapelin irti vetäminen oli niin ihanan yksinkertaista, että tänä päivänä mietityttää miksi tällaista tarvitsi edes erikseen mennä kertomaan.

Näinä aikoina ruutuaikakeskustelu oli kiivaimmillaan, sillä ruudun äärellä vietettyä aikaa pystyi paljon helpommin seuraamaan ja käsittelemään. Kymmenen vuotta sitten vielä jotkut lapset ja nuoret katsoivat televisiota, mutta nyt ainoa seurattava ruutu saattaa olla puhelimen näyttö.

Laitteiden ja median käytössä on tapahtunut myös muutoksia. Sopii pohtia, oliko vanhan hyvän ajan passiivinen television katseleminen ja mahdollisen tiedon pelkkä vastaanottaminen kehittävämpää kuin nykyajan interaktiivinen pelaaminen ja mahdollinen tiedon tuottaminen verkkoon?

Älylaitteiden toimintojen monipuolistuessa ruutuaika alkaa olla monelta osin vanhentunut käsite. Samoilla laitteilla joilla hoituu huonojen YouTube-videoiden katseleminen, voidaan ottaa yhteyttä isovanhempiin, tehdä koulutehtäviä, luoda omaa taidetta ja nuorisokulttuuria sekä lukea uutisia. Ja jos lapset eivät näitä asioita tee, kannattaisi kannustaa tekemään.

Yksi asia on kymmenen vuoden ajan pysynyt vinkeissäni samana. Ehdotan edelleen vanhempien tutustuvan lastensa tekemisiin, on sitten kyseessä digitaalinen pelaaminen tai sosiaalinen media sekä muu internetin käyttö. Kyyläämisen sijasta usein saattaa auttaa pelkkä uteliaisuus lapsen pelaamine pelien sisällöistä tai siitä, mitä hyvää on lapsen suosikkitubettajassa.

Liika on toki liikaa kaikessa, niin myös ruudun tuijottelussa. Pimeässä ruudun tihrustaminen saattaa vaikuttaa näköön. Huono katseluasento voi puolestaan vaikuttaa ryhtiin ja sitä kautta niskojen kipeytymiseen. Älylaitteiden sininen valo taas voi olla haitaksi nukahtamiselle.

Viime vanhempainillassa eräs vanhempi kertoi ruutuajan toimivan heidän perheessään hyvin eikä aiheesta tarvitse edes riidellä. Lapset tuovat älylaitteet sovitun ajan kuluttua vanhemmilleen. Tämän taustalla on vanhempien ja lasten molemminpuolinen luottamus, jolloin mediakasvattajalla ei ole aiheeseen mitään sanottavaa. Kaikissa perheissä tällainen ei toimi, sillä perheet eivät ole samanlaisia, eikä niiden tarvitsekaan olla. On kuitenkin ilahduttavaa kuulla joskus selkeistä perheen sisäisistä säännöistä jotka yksinkertaisesti toimivat.

Kolumnistin vinkkejä peliaiheisten vanhempainiltojen vetämiseen voi lukea Pelikasvattajan käsikirja 2:sta, joka ilmestyy marraskuussa.

Tsekkaa myös Vanhempainilta-sivustoni. 

Pelaaminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin - Esa Linnan kolumni pelaamisesta ja pelialasta

Kolumni: Pelaaminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 15.8. 2018

Moni kolumnistin ikäinen muistanee teini-iästään vanhempien moitteet liiasta pelaamisesta, “koska ulkonakin voisi touhuta”. Pelaamiseen suurin osa Atari ST-tietokoneella käytetystä ajasta meni 14-vuotiaana, mutta koneella tuli tehtyä myös trackermusiikkia, piirreltyä ja opeteltua koodaamista. Ensimmäisessä ja muistaakseni ainoassa pelissäni alhaalla liikkui huonosti piirretty penis, joka ampui “ammuksia” ylhäällä vilistävään vaginaan. Muistinko mainita että olin teini-ikäinen?

Pikakelaus 30 vuotta eteenpäin: olen toiminut enimmäkseen harrastajapohjaisesti pelijournalistina kymmenen vuotta, tavannut samalla pienten ja todella suurten kansainvälisten hittipelien kehittäjiä ja pyrkinyt laajentamaan harrastustani työelämään. Teini-iässä pelaamiseen ja lapsellisten pelien koodaamiseen käytetty aika ei siis mennyt oletettavasti hukkaan. Toisaalta – olisiko mennyt, jos pelaaminen olisi jäänyt pelkästään ajanvietteeksi? Pelaamista ei usein pidetä oikeana harrastuksena, vaikka ajat ovat onneksi muuttuneet suosiollisempaan suuntaan.

Ennakkoasenteet pysyvät vahvoina pitkään. Median uutisoinnista muistetaan nuorten elämänhallinnan menettäminen, jossa liiallinen pelaaminen on yksi tekijöistä. Totta kai se on ongelma, mutta suhteuttaminen unohtuu kohuotsikoita kauhistellessa. Peliala on viihdeteollisuuden nopeimmin kasvava ala, joten se tarkoittaa pelaajamäärien olevan huikeita. Samalla se tarkoittaa lisää työllisyysmahdollisuuksia. Oma lukunsa on tietysti elektroninen urheilu (tai e-sports tai e-urheilu), jossa ovat menestyneet todennäköisesti myös liikapelaajiksi kutsutut tapaukset.

Peliala Suomessa on kovassa kasvussa. Ydintoimintojen liikevaihdon osuus ICT-alasta oli vuonna 2015 jo 25 prosenttia (lähde: Neogames.fi) ja tulot tulevat pääsääntöisesti viennistä. Peliteollisuus on siitä mielenkiintoinen ala, että se voidaan laskea myös kulttuurialan piiriin. Monet pelit lähenevät (tai ovat) taidetta tyylikkäine grafiikkoineen ja komeasti sävellettyine musiikkeineen.

Jyväskylässä peliyrityksiä on kolmisenkymmentä, joka on kiitettävä luku ottaen huomioon koko Suomen, jossa peliyritysten lukumäärä on noin 250. Jyväskylän etuna on kaupungin kansainvälisyys. Ulkomailta muuttaneet tai opiskelemaan tulleet voivat saada pestejä yrityksistä, sillä kansainvälisen alan kielenä toimii usein englanti. Toivottavasti Jyväskylässä muistetaan myös tulevaisuudessa tukea alaa, sillä paikallisia kehittäjiä huolettaa alan osaajien valuminen muihin kaupunkeihin. Oppilaitosten ratkaisut vaikuttavat myös alaan, sillä kehittäjien lisäksi tarvitaan muitakin kuin koodaajia. HUOM! Jyväskylän pelialasta kiinnostuneet – tsekkailkaa Peliosuuskunta EXPA:n kotisivut ja maksuttomat tapahtumat.

Päätoimeeni kuuluu myös media- ja peliaiheisten vanhempainiltojen vetäminen. Vaikka pelaamisessa on paljon hyviä puolia, ollaan vanhempainilloissa edelleen huolissaan lasten pelaamisesta. Ja kyllä: liika on liikaa, oli harrastus tai ajanviete mikä tahansa. Vaikkapa sitten jääkiekko ja ralliautoilu.

Kolumni: Työkokemus vs. tutkinto

Kolumni on julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 18.7. 2018

LinkedIniä selaillessani vastaan tuli englanninkielinen vitsi, joka tuntui kuvastavan todellisuutta monen palvelua käyttävän eri alojen ammattilaisten mielestä. Tässä vapaamuotoinen suomennokseni:

Työnhakija saapuu työhaastatteluun. Haastattelija aloittaa:

– “Unohda kaikki mitä olet oppinut korkeakoulussa. Et tarvitse niitä tietoja täällä.”

– “Tämäpä hyvä, minulla ei nimittäin ole korkeakoulututkintoa”, työnhakija huokaisee, johon taas haastattelija kiirehtii korjaamaan: “Ai, pahoittelut. Emme voikaan ottaa sinua töihin tästä syystä.”

Kieltämättä vitsissä on totuuspohjaa. Monissa eri alojen työpaikkailmoituksissa vaaditaan tietyn tasoisia tutkintoja, mutta itse työn osaamisen käytännössä kerrotaan hakemuksessa olevan “vain” plussaa. En tiedä teistä muista, mutta itse olen oppinut parhaiten työn tekemisen tekemällä töitä. Opiskelu antaa parhaimmillaan hyvät valmiudet, mutta satavarmaa se ei ole. Työpaikoilla ei tutkita, kuinka hyvin työnhakija on opiskelustaan suoriutunut, joten tällöin leima paperissa voittaa työkokemuksen. Ei työhistoriakaan toki kaikkea kerro, mutta luulisi Suomen kokoisessa maassa juttujen liikkuvan, jos työnhakija ei ole aiemmin osannut mitään.

Nuorille ja vastavalmistuneille koulutuskeskeisyys voi olla hyvä asia, sillä usein heillä on ollut ongelmana, ettei moniin paikkoihin vaadittua työkokemusta ehdi kertyä. Jos taas pääsyvaatimuksena on pelkkä tutkinto ja työkokemus pelkkää bonusta, on tällöin nuorella paremmat mahdollisuudet saada työpaikka, vaikka vastassa olisi paljon työkokemukseltaan kokeneempi työnhakija.

Pitkään työtä tehneille ja “väärän tutkinnon” hankkineille taas sanotaan samalla, että te ette olekaan yhtäkkiä päteviä tekemässänne työssä. Totta kai sekä koulutuksen että tutkintojen pitää kehittyä ja uusiutua, jotta työelämä kehittyisi ja ammattien arvostus lisääntyisi. Ja Suomessa on toki mahdollisuus opiskella lisää, jotta voi hankkia sen oikean tutkinnon, koska se pari vuotta sitten hankittu ei sellainen enää olekaan. Eri asia sitten, kuinka montaa ammattilaista kiinnostaa päivittää tutkintonsa “väärin valitun opiskelupaikkansa” vuoksi vai vaihtaa pettyneenä alaa. Samalla saatetaan ja menettää joillakin aloilla hyvien työntekijöiden vuosien työkokemuksen aikana hankittu tieto, jota ei koulun penkillä ole mahdollista saada.

Kirjoittaja on mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja, vapaa toimittaja ja vakavasti harrastava muusikko. Kolumnin aihepiirit liikkuvat enimmäkseen edellä mainittujen aihepiirien välillä.

 

Kolumni: Nuorten tavoittaminen on yllättävän vaikeaa

Julkaistu Suur-Jyväskylän lehdessä 20.6. 2018.

Nuorten vapaa-ajalle suuntautuvassa nuorisotyössä ja ylipäätään nuorille suunnatussa toiminnassa iänikuisena ongelmana on nuorten tavoittaminen ­­– jopa sosiaalisen median luvattuna aikana. Kuinka välittää tietoa ja juurruttaa se kohderyhmän päihin, kun informaatiota tunkee muutenkin verkko- ja tärykalvoille jatkuvaa syöttöä?

Facebook alkaa olla alle 18-vuotiaiden kohdalla menetetty tapaus, vaikka tilastot kertovat nuorten sitä edelleen käyttävänkin. Käyttö vain rajoittuu pitkälle ryhmiin, Facebook-kirppareihin tai sitten vain Facebook-ilmoitusten tarkasteluun.

Suomen tiettävästi kolmanneksi suosituin sosiaalisen median palvelu WhatsApp on tehokas ja kätevä yksityis- ja ryhmäviesteihin, mutta EU:n tietosuoja-asetus kieltää sen (ainakin tällä hetkellä) alle 16-vuotiailta. Vaikka tiedämme, ettei kieltoa noudateta useimmissa perheissä, täytyy nuorten parissa työskentelevien ottaa asetus huomioon.

Nuorten ja enenevässä määrin myös aikuisten suosimassa Instagramissa jaetaan kuvia ja tunnelmia. Snapchatin suosituimmat käyttötavat lienevät kahden kesken tai kavereiden välillä lähetettävät lyhyet videopätkät tai kuvat. Toisaalta Instagramin ja Snapchatin tarinat (Stories / My Story) ovat vielä kohtuullisen käyttämätön, tutkimaton mutta lupaavan oloinen alue nuorille tiedottamisessa. Kyseessä ovat vuorokauden aikana katseltavat, muutaman sekunnin kuvat ja videot.

Kaikki eivät ole kuitenkaan luontevia some-esiintyjiä, joten puhelimelle jutteleminen tai vaikkapa YouTube-kanavan tekeminen tiedottamista varten voi tuntua hölmöltä. Seuraaville sukupolville tämä voi olla pienempi ongelma. Videoiden käyttö kuitenkin lisääntyy entisestään, joten ei niitä voi kokonaan sivuuttaakaan tällä hetkellä.

Entäpä sitten vanhan liiton keinot? Julisteet ovat edelleen käypä tiedotuskeino, mutta lähinnä vain tapahtumien markkinoinnissa. Flyereille en puolestaan löydä näinä päivinä juuri tarkoitusta, vaikka haluaisinkin. Messuhallin lattialla nähdyt ja juuri jakamani paperinpalaset ovat selkeä merkki siitä, ettei niitä juuri lueta. Harva meistä haluaa edes kaupan kuittiakaan taskun pohjaa täyttämään.

Yhtä selkeää tietä onneen ei ole, vaan monikanavaisuus on nuorille tiedottamisen A ja O. Vanhempiakaan ei kannata unohtaa, vaan välittää tieto myös heille sopivalla tavalla.

Yksi vanhimmista ja harvoin mainituista tavoista puolustaa edelleen paikkaansa. Puskaradio on edelleen toimiva väline. Jos puskaradion kautta kuullusta informaation palasesta tullaan kyselemään lisätietoa, kertoo tämä selvästi toiminnan kiinnostavuudesta. Jos nuoria ei ole saatu kiinnostumaan heille suunnatusta toiminnasta, kannattaa pysähtyä miettimään, onko vika itse toiminnassa vai tiedon välittämisessä.

Kolumni: Osta musiikillesi kuuntelijoita pikkurahalla

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä 16.5. 2018

Beyoncén aviomiehenäkin tunnetun rap-artisti Jay-Z:n omistama musiikin suoratoistopalvelu Tidal joutui huonoon valoon toukokuun alussa. Norjalainen Dagens Næringsliv -lehti kertoi tutkimuksestaan, jonka mukaan Tidalin omien tilastojen kuuntelumäärät eivät millään voineet pitää paikkaansa. Tidal on lehden mukaan käyttänyt vilpillisesti oikeita käyttäjätilejä huikeiden striimausmäärien (ja samalla Beyoncén ja Kanye Westin rahavirtojen) kasvattamiseksi. Yhtiö luonnollisesti kiistää kaiken.

Yllättääkö ketään musiikkibisneksen korruptio? Ei pitäisi, sillä raha on ratkaissut kappaleiden soitoissa jo 50-luvulta alkaen. Payola on nimitys Yhdysvaltain musiikkiteollisuuden harjoittamalla lahjonnalle, jonka ansiosta radiot soittivat levy-yhtiöiden haluamia kappaleita muita enemmän. Chuck Berrynkin kappaleet saivat lisää soittoja Payolan ansiosta.

1960-luvulla toiminnasta tuli laitonta, mutta ei se ole loppunut. Reilut kymmenen vuotta sitten Universal Music, Warner Music ja Sony Music saivat haasteen rahojen pumppaamisesta suurimmille Yhdysvaltojen radioasemille. Jennifer Lopez ja Celine Dion olivat tuolloin eräitä näistä hyötyjistä.

Tuntemattomampiakin yhtyeitä ja artisteja on ostettu samalla tavalla näkyvämmäksi. Semisonic-yhtye paljasti kuinka bändin suurin hitti Closing Time nousi 90-luvulla listoille levy-yhtiönsä kuluttaessa jopa 800 000 dollaria radio- ja videosoittojen lahjontaan.

Onko sitten pienillä suomalaisilla artisteilla mitään mahkuja tällaisen korruption edessä? Periaatteessa on, vaikkapa tekemällä kovia biisejä ja odottamalla radioiden soittolistojen laatijoiden kuulevan niitä. Tai sitten harjoittaa korruptiota itse. Kuulin pari vuosikymmentä sitten kotimaisen yhtyeen antaneen kavereilleen käteistä, jotta nämä voisivat ostaa yhtyeen CD:itä kaupoista. Suomessa kun ei tarvinnut myydä kummoisia määriä fyysisiä levyjä virallisille myyntilistoille pääsemiseen. Esimerkiksi oma bändini nousi silloiselle Ylen vaihtoehtomusiikin listalle kokkolalaisten kavereiden ostettua VAPAAEHTOISESTI levyämme paikallisesta levykaupasta.

Internet helpottaa tätäkin touhua. Streamify-palvelussa voi ostaa alle kahdella tonnilla kaksi miljoonaa Spotify-striimausta. Kaksi miljoonaa on myös Suomen suoratoistojen “kultasingleraja”. Kultasingle on markkinoinnillisestikin komean kuuloinen saavutus. Vertailukohteena: kahdella tonnilla ei saa edes puolen sivun mainosta musiikkialan aikakauslehdistä.  

Myydäkö itsensä vai taistella vastaan? En minä tiedä, mutta kannattaa aukaista silmänsä viimeistään nyt. En jaksa uskoa, etteivätkö Suomessa toimivat levy-yhtiöt ostaisi kuuntelu- ja katselukertoja.
PS. Otin kolumnia varten ilmaisen Streamify-kokeilun, joka lupaili kappaleelleni tuhat kuuntelukertaa. Palvelu toimi ja kolmessa päivässä biisini DIY sai luvatut kuuntelut. Parempi mieli minulle tulee tosin vähäisistä mutta oikeista, vapaaehtoisista kuuntelukerroista.

Time Flies Down by the Laiturissa 1995

Kolumni: Ei noista mitään tuu

Julkaistu aiemmin Suur-Jyväskylän lehdessä  18.4. 2018

Nuorempana soitin bändissä, jonka uskoimme luonnollisesti olevan vähintäänkin Suomen kovin. Itsetuntoa minulla oli reippaasti, mutta henkiselle kasvulleni oli tilausta.

Kerran olimme Oulussa rockin SM-kilpailujen karsinnoissa, jossa vedimme tapamme mukaan todella tiukan keikan lavaesiintymistä myöten. Yksi bändeistä oli lukiolaisten älykköporukka, joka näytti lähinnä säälittäviltä muniinpuhaltelijoilta. “Ei noista mitään tuu”, oli ensimmäinen ajatukseni ja uskoin vakuuttavan esiintymisemme vetoavan tuomaristoon. Joka tapauksessa pakkohan meidän oli edes parempia olla kuin tuo tekonokkela nössölauma. No, lukiolaisten yhtye oli lopulta tuomariston mielestä ehdottomasti paras

Time Flies Down by the Laiturissa 1995
Time Flies @ Down by the Panimo 1995. Allekirjoittanut keskellä.

Pari vuotta sen jälkeen olimme Turussa Down by the Laiturin oheistapahtumassa, jonne oli buukattu muitakin nousevia punkbändejä. Takahuoneessa meidän kanssa odotteli kaksi bändiä, jotka vaikuttivat samanlaisilta kenkiintuijottelijoilta kuin parin vuoden takaisen kilpailun lukiolaispoppoo. Niillä oli tyhmän näköiset hiukset ja hölmöt vaatteetkin taisivat olla 80-luvun alkupuolelta. Lisäksi bändien jäsenet olivat tajuttoman ujoja hiirulaisia. Ei noista mitään tuu. No, kyllä niistä muuten tuli ja toinen bändi on edelleen kasassa.

Kuinkas sitten kävikään?

Vanhempana ja viisaampana ei tule enää näin ajateltua, sillä historia on osoittanut mietteeni vääriksi. Onneksi osasin ottaa samalla opikseni, enkä jäänyt katkerana jupisemaan väärästä kohtelusta tai ihmisten huonosta musiikkimausta. Musiikkiala on sen verran yllätyksellistä, että seuraavaa kovaa juttua on lähes mahdotonta ennustaa. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö oma juttu voisi olla edelleen hyvä.  

Ei noista mitään tuu -ajattelua kannattaa välttää myös työelämässä. Nörtti oli joskus haukkumasana, mutta nörttejä ovat esimerkiksi Bill Gates ja Mark Zuckerberg. Molemmat ovat kritiikistä huolimatta muuttaneet maailmaa ja tienanneet hiukan rahaa siinä sivussa. Muita vähättelevä ajattelutapa saattaa olla myös vaarallista, josta hyvänä esimerkkinä on Yhdysvaltain nykyinen presidentti. Ei monikaan tosissaan uskonut, että nolojen tilanteiden mies Trump olisi joskus maailman vaikutusvaltaisimman valtion johtaja.

Niin joo. Rockin SM-kilpailun jatkoon menneen bändin nimi oli Absoluuttinen Nollapiste, joka sijoittui lopulta valtakunnallisen kilpailun viidenneksi (voittaja oli Anssi Kelan yhtye Pekka ja Susi). Typeristä sanoituksista vastuussa ollut laulaja Tommi Liimatta oli viime vuonna Finlandia-palkintoehdokkaana. Turkulaisessa takahuoneessa olemassaoloaan anteeksipyydelleet bändit olivat puolestaan Tehosekoitin ja Apulanta.  

Itsetuntoni on noista ajoista vain kasvanut ja nyt osaan jopa myöntää olevani väärässä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja sekä mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja.