Marko Haaviston & Seppo Alvari Bandin uusi single ”Kovien katujen huomaan” (säv. & san. Marko Haavisto) on julkaistu suoratoistopalveluissa, kuten YouTubessa ja Spotifyssa. ”Kovien katujen huomaan” löytyy myös Spotifyn yli 31 000 seuraajan ”Iskelmä kuuluu kaikille” -soittolistalta.
Ensi vuoden puolella Rocket Records julkaisee Marko Haavisto & Seppo Alvari Bandilta 10 kappaleen vinyylialbumin, sisältäen myös uusimman singlen. Yhtyeen kokoonpanon muodostavat Marko Haavisto (laulu, akustinen kitara), Oskari Haavisto (kontrabasso), Teemu Liekkala (sähkö- ja akustinen kitara, taustalaulu) ja Seppo Pohjolainen (lyömäsoittimet, taustalaulu). Sama nelikko vastaa myös kappaleen sovituksesta.
”Viisitoistavuotisen yhteistyömme aikana Seppo Alvari on levyttänyt viitisenkymmentä tekemääni laulua. Vuosi sitten Seppo soitti ja ehdotti yhteistä albumia. Annoin samantien ajatuksen alkaa itää. Huomasin, että laatikossa pyöri useampikin ”hylätty lemmikki”. Lauluja, joita olin lämmöllä kantanut mielessäni jo useat ajat, etsien niille kovasti kotia mutta tuloksetta”, Marko Haavisto kertoo yhteistyön viimeisimmästä hedelmästä.
Marko Haaviston aiempia yhtyeitä ovat olleet esimerkiksi Marko Haavisto ja Poutahaukat sekä Badding Rockers. Seppo Alvari Pohjolainen tunnetaan ennen kaikkea Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeen rumpalina, mutta myös soolourastaan Seppo Alvarina.
Suomalaisissa maisemissa vaelteleva Kaamanen Soundsystem julkaisee ensimmäisen singlensä Pöllöpuu perjantaina 19.8.2022 suoratoistopalveluissa. Ikimetsään sijoittuva biisi kumartaa syvään luonnon rauhalle, lajien väliselle yhteiselolle ja vanhojen metsien pyhyydelle. Musiikillisesti kappale ammentaa voimansa folkista ja progesta.
Kaamanen Soundsystem: Pöllöpuu (kuva, grafiikat: Marko Hämäläinen)
Kaamanen Soundsystemin retki alkoi jyväskyläläisen omakotitalon ullakkohuoneesta helteisenä heinäkuuna kahdeksan vuotta sitten. Tuolloin ystävykset työstivät ambient-maisemia valokuvanäyttelyyn. Sen jälkeen yhtye on käyskennellyt polkujaan eripuolilla Suomea kehitellen omaa soundiaan. Demoja on äänitetty niin kokemäkeläisessä kuusikossa kuin sumialaisessa mummonmökissäkin. Paikan kosketus on tärkeä osa heidän musiikkiaan.
Alun perin kone- ja kitaravetoisena nelikkona aloittanut yhtye on saanut matkan varrelta mukaansa rytmiryhmän muhevoittamaan äänimaailmaansa. Vaikka Kaamanen Soundsystem -nimi viittaa Lappiin, kokoonpanon jäsenet vaikuttavat eteläisessä Suomessa: Jyväskylässä, Fiskarsissa ja Helsingissä.
Kaamanen Soundsystem, Drumforest Studios (kuva: Marko Hämäläinen)
Kaamanen Soundsystem on:
Juha Hämäläinen: laulu, äänet ja kitara Jani Virtanen: syntetisaattorit, koskettimet ja ohjelmointi Arto Hämäläinen: kitarat ja äänet Teemu Aho: rummut ja perkussiot Esa Linna: basso, kielisoittimet ja tinapilli Marko Hämäläinen: tuotanto ja visualisoinnit
Pöllöpuu-singlellä vierailevana muusikkona Arto Ala-Jokimäki (steelkitara).
kuvat: Marko Hämäläinen äänitys: Nikke Niemispelto, Drumforest Studios miksaus: Esa Linna masterointi: Daniel Hagström, Finnvox
Viime aikoina allekirjoittanutta sekä montaa muuta musiikin ja nuorten parissa työskentelevää on mietityttänyt bändikilpailujen mielekkyys ja perimmäinen tarkoitus. Oman työn kyseenalaistaminen on joskus järkevää, sillä maailma muuttuu kovaa vauhtia.
Turkulainen bändikilpailu Turku Bandstand on toiminut 22 vuotta. Aktiivisimpina vuosina bändejä on ilmoittautunut mukaan kuutisenkymmentä, mutta tänä vuonna kilpailu kiinnosti vain reilua kymmentä soittoporukkaa. Järjestäjät aikovat vetäistä tapahtuman formaatin uusiksi. Myös muualta Suomesta kuuluu samanlaista viestiä. Aika näyttää, ovatko bändikilpailut lopullisesti aikansa elänyt toimintamuoto.
Bändikilpailut eivät ole voittajilleenkaan tae menestykseen, vaan lähinnä lisäpotku harrastukseen. Mahdollisen voiton jälkeen täytyy edelleen tehdä töitä niska limassa, jos aikoo saada nimeä edes kotikaupungissaan. Television coverlaulukilpailut Idolsin ja Voicen johdolla saattavat antaa niin sanotuilla pikavoitoillaan väärän kuvan todellisesta musiikkimaailmasta. Tai sitten todellinen musiikkibisnes onkin toisaalta juuri sellaista: omilla ehdoilla ja biiseillä ei kannata yrittää enää pinnalle.
Palkinnoilla on oma osuutensa kilpailujen suosioon. Esimerkiksi muutama tunti studioaikaa palkintona tarkoittaa käytännössä sitä, että todellisuudessa äänitykselle jää aikaa hyvässä lykyssä pari tuntia, alkuvalmisteluihin mennessä helposti toiset pari tuntia. Houkuttelevia puolestaan ovat kisat, jossa voittaja pääsee vaikkapa ison festarin rosteriin.
Palaan kolumneissani usein 90-luvulle ja sori vaan, niin teen nytkin. 90-luvun alussa voitimme yhtyeeni kanssa Etelä-Pohjanmaalla noin 100 bändin kilpailun. Loppukilpailussa esiintyi bändi, joka soitti suomenkielistä speedmetallia. Suomenkielisyys hämmensi sekä yleisöä että tuomaristoa, eikä yhtyeestä ole tämän jälkeen kuultu juuri mitään. Eihän siihen aikaan kukaan uskonut, että suomenkielinen pikametalli voisi olla mikään juttu. Voihan Mokoma! Toisaalta Rockin SM-kisoissa 1994 tuomaristo järkyttyi annettuaan vahingossa lahtelaiselle Rytke-huumoripunkyhtyeelle niin paljon pisteitä, että bändi voitti koko kisan.
Musiikista kilpaileminen on ajatuksenakin hiukan kummallinen. Muutaman hengen tuomaristo päättää voittajat lopulta omien preferenssien perusteella. Vaikka kuinka olisi kokemusta taustalla, ei se välttämättä ole tae kaikenlaisen musiikin ymmärtämiseen. Kilpailut voivat edelleen toimia esimerkiksi klassisen musiikin ja iskelmän saralla. Karaokekilpailuja unohtamatta. Bändikilpailuissa yhtyeet kuitenkin esittävät omaa tuotantoaan aivan omalla tavallaan, eikä tällöin voi arvottaa yhtyeitä esimerkiksi teknisin perustein.
Kyllä: olen ollut tuomarina ja valitsemassa voittajia. Jos näette minua vielä bändikilpailujen raadissa, muistuttakaa että ammuin tällä kolumnillani itseäni jalkaan.
Joona “Serral” Sotala vei komeasti Suomea maailmankartalle voittamalla Starcraft 2 -pelin maailmanmestaruuden ensimmäisenä, joka ei ole Etelä-Korean kansalainen. Alati kotimaassakin kasvava esports eli elektroninen urheilu on osaltaan tuonut hyväksyntää paljon parjatulle digitaaliselle pelaamiselle.
Iltalehden haastattelussa (6.11. 2018) Sotalan ja isänsä Markun muutamat sanat kuitenkin särähtivät korvaan. “Jos pelataan vain pelaamisen takia, voi se olla haitallista”, kertoi Joona. Riippuvuutta muistuttava hupipelaaminen on kuulemma tällaista. Isä-Sotalan mukaan taas kilpapelaamisesta puhuttaessa ei voida puhua ongelmallisesta pelaamisesta. Vaikka toivon ja uskon, että toimittaja ei ollut ymmärtänyt kaksikon ajatuksia aivan kuten he olisivat halunneet, voi taustalla olla kuitenkin perisuomalainen tapa arvottaa harrastukset tuloksellisuuden kautta.
Digitaalinen pelaaminen ei tällaisen näkemyksen mukaan arvokasta, jos siinä ei ole kilpailullisia tavoitteita. Kuinkas jääkiekko, jos haluaa kavereiden kanssa käydä vain lämimässä? Kannattaako piirtää, jos ei osallistu piirustuskilpailuihin? Skeittauksen valinta Tokion olympialaisiin vuonna 2020 jakaa harrastajien mielipiteitä. Ylen verkkosivuilla julkaistun jutun (26.8. 2018) mukaan osaa kotimaisista harrastajista harmittaa, jos skeittausta ei tämän jälkeen ajateltaisi hauskanpitona kavereiden kanssa. Juttua varten haastatellun, palkitun skeittaaja Jaakko Ojasen mielestä kisoissa temppujen tekeminen palkintojen saamiseksi ei ole skeittausta ollenkaan.
Entinen yhtyeeni Time Flies lopetti toimintansa vuonna 1997 hyvin perinteiseen syyhyn. Pieni paikkakunta ei tarjonnut parikymppisille tarpeeksi mieleisiä opiskelupaikkoja ja piirit tuntuivat pieneltä. Muutettuamme eri puolille Suomea treenaamiseen jäänyt enää aikaa. Ja se ei ollut hauskaa, sillä treenaaminen oli yhtyeelle ehkä jopa keikkoja tai levyjä tärkeämpi juttu. Monen tunnin sessioista suuren osan haukkasi kahvinjuonti ja kuulumisten vaihto, toisin sanoen paskan jauhaminen. Ei onnistuisi urheiluseurassa.
Kolumnin kirjoitushetkellä olen palaamassa treeneistä Helsingistä, sillä joulukuussa yhtyeellämme on pari on-off -keikkaa (comeback olisi liioitteleva termi). Treeneihin varatusta ajasta käytimme taas suuren osan maailman parantamiseen, eli paskan jauhamiseen. Kohta 30 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen bänditoiminnan tärkeimmän anti muistutti olemassaolostaan. Se ei ole tässä tapauksessa itse musiikki, vaan elinikäiset ystävyyssuhteet, jotka ovat kaikkia saavutuksia ja palkintoja tärkeämpiä. Eivätkä nämä ystävyyssuhteet olisivat olleet mahdollisia ilman tavoitteettomia tuokioita, tyhjänpäiväistä oleilua, kuljailua ja pöljäilyä sekä kilpailuhenkisyydestä vapaata itseohjautuvaa harrastusta.
Beyoncén aviomiehenäkin tunnetun rap-artisti Jay-Z:n omistama musiikin suoratoistopalvelu Tidal joutui huonoon valoon toukokuun alussa. Norjalainen Dagens Næringsliv -lehti kertoi tutkimuksestaan, jonka mukaan Tidalin omien tilastojen kuuntelumäärät eivät millään voineet pitää paikkaansa. Tidal on lehden mukaan käyttänyt vilpillisesti oikeita käyttäjätilejä huikeiden striimausmäärien (ja samalla Beyoncén ja Kanye Westin rahavirtojen) kasvattamiseksi. Yhtiö luonnollisesti kiistää kaiken.
Yllättääkö ketään musiikkibisneksen korruptio? Ei pitäisi, sillä raha on ratkaissut kappaleiden soitoissa jo 50-luvulta alkaen. Payola on nimitys Yhdysvaltain musiikkiteollisuuden harjoittamalla lahjonnalle, jonka ansiosta radiot soittivat levy-yhtiöiden haluamia kappaleita muita enemmän. Chuck Berrynkin kappaleet saivat lisää soittoja Payolan ansiosta.
1960-luvulla toiminnasta tuli laitonta, mutta ei se ole loppunut. Reilut kymmenen vuotta sitten Universal Music, Warner Music ja Sony Music saivat haasteen rahojen pumppaamisesta suurimmille Yhdysvaltojen radioasemille. Jennifer Lopez ja Celine Dion olivat tuolloin eräitä näistä hyötyjistä.
Tuntemattomampiakin yhtyeitä ja artisteja on ostettu samalla tavalla näkyvämmäksi. Semisonic-yhtye paljasti kuinka bändin suurin hitti Closing Time nousi 90-luvulla listoille levy-yhtiönsä kuluttaessa jopa 800 000 dollaria radio- ja videosoittojen lahjontaan.
Onko sitten pienillä suomalaisilla artisteilla mitään mahkuja tällaisen korruption edessä? Periaatteessa on, vaikkapa tekemällä kovia biisejä ja odottamalla radioiden soittolistojen laatijoiden kuulevan niitä. Tai sitten harjoittaa korruptiota itse. Kuulin pari vuosikymmentä sitten kotimaisen yhtyeen antaneen kavereilleen käteistä, jotta nämä voisivat ostaa yhtyeen CD:itä kaupoista. Suomessa kun ei tarvinnut myydä kummoisia määriä fyysisiä levyjä virallisille myyntilistoille pääsemiseen. Esimerkiksi oma bändini nousi silloiselle Ylen vaihtoehtomusiikin listalle kokkolalaisten kavereiden ostettua VAPAAEHTOISESTI levyämme paikallisesta levykaupasta.
Internet helpottaa tätäkin touhua. Streamify-palvelussa voi ostaa alle kahdella tonnilla kaksi miljoonaa Spotify-striimausta. Kaksi miljoonaa on myös Suomen suoratoistojen “kultasingleraja”. Kultasingle on markkinoinnillisestikin komean kuuloinen saavutus. Vertailukohteena: kahdella tonnilla ei saa edes puolen sivun mainosta musiikkialan aikakauslehdistä.
Myydäkö itsensä vai taistella vastaan? En minä tiedä, mutta kannattaa aukaista silmänsä viimeistään nyt. En jaksa uskoa, etteivätkö Suomessa toimivat levy-yhtiöt ostaisi kuuntelu- ja katselukertoja. PS. Otin kolumnia varten ilmaisen Streamify-kokeilun, joka lupaili kappaleelleni tuhat kuuntelukertaa. Palvelu toimi ja kolmessa päivässä biisini DIY sai luvatut kuuntelut. Parempi mieli minulle tulee tosin vähäisistä mutta oikeista, vapaaehtoisista kuuntelukerroista.
Nuorempana soitin bändissä, jonka uskoimme luonnollisesti olevan vähintäänkin Suomen kovin. Itsetuntoa minulla oli reippaasti, mutta henkiselle kasvulleni oli tilausta.
Kerran olimme Oulussa rockin SM-kilpailujen karsinnoissa, jossa vedimme tapamme mukaan todella tiukan keikan lavaesiintymistä myöten. Yksi bändeistä oli lukiolaisten älykköporukka, joka näytti lähinnä säälittäviltä muniinpuhaltelijoilta. “Ei noista mitään tuu”, oli ensimmäinen ajatukseni ja uskoin vakuuttavan esiintymisemme vetoavan tuomaristoon. Joka tapauksessa pakkohan meidän oli edes parempia olla kuin tuo tekonokkela nössölauma. No, lukiolaisten yhtye oli lopulta tuomariston mielestä ehdottomasti paras
Time Flies @ Down by the Panimo 1995. Allekirjoittanut keskellä.
Pari vuotta sen jälkeen olimme Turussa Down by the Laiturin oheistapahtumassa, jonne oli buukattu muitakin nousevia punkbändejä. Takahuoneessa meidän kanssa odotteli kaksi bändiä, jotka vaikuttivat samanlaisilta kenkiintuijottelijoilta kuin parin vuoden takaisen kilpailun lukiolaispoppoo. Niillä oli tyhmän näköiset hiukset ja hölmöt vaatteetkin taisivat olla 80-luvun alkupuolelta. Lisäksi bändien jäsenet olivat tajuttoman ujoja hiirulaisia. Ei noista mitään tuu. No, kyllä niistä muuten tuli ja toinen bändi on edelleen kasassa.
Kuinkas sitten kävikään?
Vanhempana ja viisaampana ei tule enää näin ajateltua, sillä historia on osoittanut mietteeni vääriksi. Onneksi osasin ottaa samalla opikseni, enkä jäänyt katkerana jupisemaan väärästä kohtelusta tai ihmisten huonosta musiikkimausta. Musiikkiala on sen verran yllätyksellistä, että seuraavaa kovaa juttua on lähes mahdotonta ennustaa. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö oma juttu voisi olla edelleen hyvä.
Ei noista mitään tuu -ajattelua kannattaa välttää myös työelämässä. Nörtti oli joskus haukkumasana, mutta nörttejä ovat esimerkiksi Bill Gates ja Mark Zuckerberg. Molemmat ovat kritiikistä huolimatta muuttaneet maailmaa ja tienanneet hiukan rahaa siinä sivussa. Muita vähättelevä ajattelutapa saattaa olla myös vaarallista, josta hyvänä esimerkkinä on Yhdysvaltain nykyinen presidentti. Ei monikaan tosissaan uskonut, että nolojen tilanteiden mies Trump olisi joskus maailman vaikutusvaltaisimman valtion johtaja.
Niin joo. Rockin SM-kilpailun jatkoon menneen bändin nimi oli Absoluuttinen Nollapiste, joka sijoittui lopulta valtakunnallisen kilpailun viidenneksi (voittaja oli Anssi Kelan yhtye Pekka ja Susi). Typeristä sanoituksista vastuussa ollut laulaja Tommi Liimatta oli viime vuonna Finlandia-palkintoehdokkaana. Turkulaisessa takahuoneessa olemassaoloaan anteeksipyydelleet bändit olivat puolestaan Tehosekoitin ja Apulanta.
Itsetuntoni on noista ajoista vain kasvanut ja nyt osaan jopa myöntää olevani väärässä.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja sekä mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja.
Viime kolumnissani kehuin TE-toimistoa, mutta palvelun jotkin tulkinnat aiheuttavat toisinaan ihmetystä. Viime vuonna suomalainen harrastajamuusikko katsottiin yrittäjäksi julkaisemansa omakustannealbumin vuoksi. Muusikko julkaisi albuminsa suoratoistopalvelu Spotifyssa, jonka jakamat tulot soitetuista kappaleista ovat olleet tunnetusti naurettavan pieniä. Anssi Kela tienasi vuonna 2013 miljoonasta Spotify-soittokerrasta noin 2300 euroa, josta lähti vielä verot pois.
Vaikka tilanne on ilmeisesti hiukan parempi nykyään, suosivat suoratoistopalvelut tilityspolitiikassaan eniten kuunneltuja artisteja. Harrastajamuusikoiden julkaiseman musiikin pienillä kuuntelijamäärillä ei maksella edes kitarankieilä. Tuhannella kuuntelukerralla voi tienata viisi euroa. Kuulostaako yrittäjyydeltä? TE-toimistot noudattavat kuitenkin vain lakeja, jotka määrätään eduskunnassa. Sylttytehdas ja niin edes päin.
Harrastuksen tulkitseminen yrittäjyydeksi on ylipäätään hölmöä. Tämän sanottuani asialla on toki toinenkin puoli. Bändissä soittaminen ja siihen liittyvä oheistoiminta voi olla parhaimmillaan eräänlaista omaehtoista yrittäjyyskasvatusta, mutta se pitäisi ennemminkin lukea aktiivisuudeksi tänä aktiivimallin luvattuna aikana. Vapaaehtoistyön kohdalla sama homma, mutta se on jo toisen kolumnin aihe.
Ohjatuissa harrastuksissa opitaan valmentajien ja ohjaajien näkemyksen mukaan, mutta bändit luovat, myyvät ja markkinoivat tuotettaan – usein ilman kenenkään apua. Päästäkseen uralla eteenpäin on tehtävä näkyvyyden vuoksi persnettokeikkoja. Soittimet ja studioaika maksavat. Starttirahan toimintaan on myöntänyt yleensä äiti ja isä. Useimmat bändit eivät koskaan pääse plussan puolelle rahallisesti. Onhan tässä hiukan epäonnistuvan start-up -yrityksen meininkiä, mutta henkisesti bändit sentään voittavat hienojen kokemusten ansiosta.
Harrastajien bänditoimintaan ei ole Suomessa luotu monia tukiverkostoja. Tämän vuoksi Turussa synnytettiin vuosikymmenen alkupuolella Rock Academy -toimintaa, jota olemme nuorisotyössä levittäneet Jyväskyläänkin. Toiminnassa ammattimuusikot kouluttavat ja tukevat nuoria harrastajia, ettei heidän tarvitsisi selvitä musiikkibisneksen koukeroista kantapään kautta. Jyväskylä Rock Academy on Jyväskylän kaupungin nuorisopalvelujen vakituista toimintaa.
Mitäpä jos valitsemamme, työttömyysturvalaista vastuussa olevat kansanedustajat tekisivät myös jotain aloittelevien muusikoiden eteen järkevillä lakimuutoksilla? Koska useimmat vakavasti harrastavat, nuoret harrastajamuusikot haaveilevat saavansa elannon musiikin tekemisellä, voisi eduskunta tukea sitä. Jos tällaista toimintaa ei tueta, niin ei taida olla kohtuullista rankaiseminenkaan.
Esa Linna on mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja, vapaa toimittaja ja vakavasti harrastava muusikko. Kolumnin aihepiirit liikkuvat enimmäkseen edellä mainittujen aihepiirien välillä.
Jos aion saada lisätienestejä kevytyrittäjänä, joudun opettelemaan pari asiaa, jotka eivät äkkiseltään tunnu enimmäkseen julkisella alalla työskenneellä luontevalta: itsensä myyminen ja markkinointi. Kaupallisen alan koulutuksen käyneenä muistissa ovat toki myynnin ja markkinoinnin perusasiat, mutta käytännön kokemukset olen hankkinut pitkälti harrastuksen ja tekemisen kautta toimiessani musiikin saralla ja erityisesti muutama vuosi sitten aktivoituneella soolourallani. Ja kas kummaa, tällöin oman osaamisen ja naaman myyminen ei tuntunut ollenkaan oudolta.
Vaikka tämänkertaisen bloggauksen esimerkkini tulevat indiemusiikkimaailmasta, voi niitä helposti soveltaa alalle kuin alalle, jossa 1. myydään omaa osaamistaan 2. myydään omaa tuotetta 3. tuote olet sinä itse.
Lähihistoriaa
This Is Who I Am -albumin kansi
Sain toteutettua viitisen vuotta sitten koko elämäni mittaisen haaveeni ja julkaisin omakustannesoololevyni, jonka kaikki kappaleet sanoitin, sävelsin ja sovitin. Suurin osa instrumenteista olivat myös soittamiani ja äänittämiäni. Oli luonnollista, että myyn myös itse englanniksi laulettua tuotettani sekä kotimaahan että ulkomaille, koska tiesin parhaiten mistä musiikissani on kyse.
Mediatiedotteiden tekeminen oli päivätyön kautta jo tuttua. Lähetin sähköposteja lukemattomat määrät ja jouduin opettelemaan kantapään kautta keinot, joiden avulla radioita, levykauppoja, levy-yhtiöitä ja ennen kaikkea musiikkimedioita saattaisi kiinnostaa kohta nelikymppinen melodista rockia veivaava karvapää. Lähtökohtahan ei ole muutenkaan helppo, jos joutuu DIY-omakustanneartistina kilpailemaan monikansallisten levy-yhtiöiden artistien kanssa.
Massapostitus vs. personoidut sähköpostit
Massapostitus (samansisältöinen sähköposti kaikille vastaanottajille) toimii tiettyyn pisteeseen asti. Jos joskus joku huomaa ja noteeraa, on tuloksena useimmiten geneerinen copy-pastepostaus neverheard-musablogissa, jota voi lähinnä käyttää Facebook-fanisivulla välihehkutuksena odotellessa parempia huomionosoituksia.
Siinä vaiheessa kun aloin huomioida vastaanottajat personoiduilla viesteillä, alkoi näitä miellyttävämpiä huomionosoituksia näkyä medioissa. Näistä huomasi, että joku oli lukenut sekä tiedotteet että kuunnellut musiikkiani. Personoidut sähköpostit ja tiedotteet vaativat toki enemmän aikaa, työtä ja mielikuvitusta.
Tarinan tärkeys
Musabisneksessä toistetaan usein, että tarina on tärkeä, jos haluaa musiikkinsa kiinnostavan radioita, musamedioita tai levymoguleita. Levymogulit eivät minua kiinnostaneet, mutta kukapa ei haluaisi musiikkinsa soivan radiossa?
Olin saanut ”She’s Not a Human Being” -kappaleeseeni vierailevaksi tähdeksi Roger Joseph Manning Jr.:n, joka on Jellyfish-yhtyeensä ohella vieraillut muun muassa Johnny Cashin ja Green Dayn levyillä. Kappaleella oli siis jonkin verran kiinnostavuutta tällaisen kansainvälisen yhteistyön kautta.
Mutta oli biisillä tarinakin. Sama kappale oli omistettu edesmenneelle kissalleni. Alunperin se oli tarkoitettu ex-vaimolleni, mutta muutin mieltäni jonkin vähäpätöisen riidan vuoksi. Tarina puri ja kappale soi YleX:llä parhaaseen kuunteluaikaan.
Omakustanneartistit luulevat usein että elämänsä on sen verran tylsää, ettei tarinat kiinnosta ketään. Vaihtoehtona on esimerkiksi keksiä sepitetty tarina taustalle tai olla tarvittaessa kipeänkin avoin. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Kerroin mediatiedotteissa sekä kipeitä että nololla tavalla avoimia asioita omasta elämästäni, jotka olivat vaikuttaneet kappaleiden aiheisiin.
Myyty myös ulkomaille
Otsikot kuten ”A New Voice in America: Esa Linna” kertoivat lopulta siitä, että panostus kannatti. Eräänä päivänä sain New Jerseysta, Yhdysvalloista puhelinsoiton levyjenjakelijalta, joka halusi julkaista vanhoista demoistani yksinoikeudella myytävän CD-levyn. Japaniin meni niin ikään levyäni jakeluun.
Kappaleitani soi Australiassa ja Havaijilla niin sanotuissa oikeissa FM-radioissa. Pisteenä i:n päälle soololevyni ansiosta esiinnyin bändini kanssa Liverpoolin Cavern Clubissa, jossa muun muassa The Beatles, The Rolling Stones ja Queen ovat aloitelleet keikkailu-uraansa.
Eihän tästä täyspäiväisen muusikon uraa tullut, mutta toteutin monta elämäni haavetta. Todistin myös itselleni, että ne saavutetaan kovalla työllä, periksiantamattomuudella sekä muutamilla ”säännöillä”. Nyt voin muistella tekemiäni virheitä ja saavutettuja onnistumisia.
Itsensä myyminen ja markkinoiminen ei välttämättä ole luontevaa, ellei ole luonteeltaan ulospäin suuntautunut yrittäjä. Minulle se oli luontevaa silloin, kun markkinoin itseäni artistina.
Työminäni myymisessä huomaan vielä pohjoispohjanmaalaista nöyryyttä ja ehkä vähättelyäkin. Kyllä mää kuitenkin jotain osaan!
edit: LinkedInissä pelkästään keskustelemalla saa ”myytyä” itsensä esimerkiksi OP.mediaan, johon minua haastateltiin – teemana kevytyrittäjyys ja unelmien toteuttaminen.
