Esa Linna

Kolumni: Kehuja TE-toimistolle 23 vuoden viiveellä

Julkaistu Suur-Jyväskylän lehdessä 21.2. 2018

Esa LinnaTE-toimisto ei usein kehuja saa. Kritiikkiä sataa poloiselle toimistolle oikeiden – tai ylipäätään – töiden puuttumisesta ja vähistä yhteydenotoista. Minä kehun nyt työvoimatoimistoa. Ylivieskan työvoimatoimistoa.

Tyttöystävän kanssa yhteen muuttaminen äidin ja isän huomasta parikymppisenä jännitti, koska se tarkoitti vuokran ja ruoan maksamista itse. Onneksi äiti ja isä asuivat kolmen kilometrin päässä. Anoppi vielä lähempänä.

Minä viihdyin hyvin työttömänä, koska en ollut toimeton. Kiersimme bändini kanssa Suomea ja teimme levyjä Klamydian miesten levy-yhtiölle. Rahaa ei saatu, mutta kulut peitettiin jossain määrin.

Olin työttömänä myös elokuvafriikki, joka kirjoitti paikallislehteen videoarvosteluja käytännössä palkatta. Työttömyystuesta kului muutenkin suurempi osa VHS-videoihin kuin alkoholiin, joten ilmaiset videovuokraukset kävivät minulle hyvin palkaksi. Tästä sain kimmokkeen kirjoittamiseen, jonka vuoksi sinäkin luet tätä horinaa.

Eräänä päivänä sain kirjeen, jota olin pelännyt koko tuon auvoisen ajan, jolloin sain tehdä mitä halusin – ja milloin halusin. Minut kutsuttiin töihin työllistämistuella. Jos kieltäytyisin, tulisi karenssi. Työnkuva ei sekään houkuttanut. Aiemmin olin kuvitellut itseni paikalliseen divariin myymään vinyylilevyjä kavereilleni ja pornoa paikallisille hiippareille. Nyt minut pakotettiin kouluavustajaksi alakoululle! Parikymppisen jampan, joka tuohon aikaan vihasi tai pelkäsi lapsia!

Rahan menettämisen pelko kuitenkin rohkaisi avaamaan Ylivieskan Kiviojan koulun opettajanhuoneen oven. Tuota pikaa olin neuvomassa eka- ja tokaluokkalaisia kirjoittamisessa ja lukemisessa. Muistan ihmetelleeni pienelle tytölle tämän vajavaista lukutaitoa, jolloin hän muistutti minulle olevansa seitsemänvuotias: ”En minä osaa vielä lukea”. Niin joo sori.

Häpeän tunteiden ohella löysin lopulta itseni koulun musiikkikerhon ohjaajana. Opetin rokin soittoa 10 – 12 -vuotiaille koulun jälkeen. Kysyin tällöin ensi kertaa kysymyksen, joka on nuorisotyössä edelleen yksi olennaisimpia: ”Mitä te itse haluatte?” Vastaukset olivat: Green Day, Offspring ja Nirvana. Olin kotonani. Toteutimme School of Rockia vuosia ennen Jack Blackin tähdittämää elokuvaa.

Työllisyysjakson aikana huomasin pitäväni lasten tai nuorten ohjaamisesta. Pääsin seuraavana syksynä opiskelemaan nuorisonohjaajaksi Keski-Suomen Opistolle Suolahden kuntaan. Samalla reissulla olen edelleen.

Haluankin vilpittömästi kiittää silloista työvoimatoimistoa, nykyistä TE-toimistoa elämäni suunnasta. Samalla kannustan työttömiä nuoria kokeilemaan töitä mukavuusalueen ulkopuolelta. Jos niitä on tarjolla.

Ja hei: otan vastaan kaikenlaista palautetta, erityisesti sellaista josta voin kirjoittaa seuraavaan kolumniini: esa.linna@gmail.com

Esa Linna on mediakasvatukseen ja musiikkitoimintaan erikoistunut nuorisonohjaaja, vapaa toimittaja ja vakavasti harrastava muusikko. Kolumnin aihepiirit liikkuvat enimmäkseen edellä mainittujen aihepiirien välillä.

Esa Linna

Kannattaako tehdä palkattomia töitä?

Niin, miksi kannattaisi tehdä ilmaisia eli palkattomia töitä?

Yritän vastata tähän myöntävästi kertomalla palkattomien töiden historiastani.

Vieskan Viikko -paikallislehti, Provinssirock-artikkeli. Palkattomia töitä blogin aiheena.
Provinssirock -artikkeli Vieskan Viikko -lehdessä (c) Esa Linna

Aloitin vuonna 1994 ylivieskalaisen paikallislehti Vieskan Viikon elokuva-arvostelijana, jossa suurimpana etuna olivat tietenkin ilmaiset videovuokraukset. Silloiselle elokuvien suurkuluttajalle tämä oli kuin taivaan lahja, varsinkin kun siviilipalveluksessa tai myöhemmin työttömänä rahat olivat tiukalla. Ennen pitkää ymmärsin myös kysyä päätoimittajalta, onnistuisiko minun kirjoittaa pidempi artikkeli Provinssirockista. Kappas vaan, tuota pikaa plakkarissani oli ilmainen kahden päivän Provinssirock-pressilippu. Rahat säästyivät ja harrastelijatoimittaja pääsi vieläpä Sueden ja Bad Religionin lehdistötilaisuuksiin näkemään idolinsa lähietäisyydeltä.

Seuraavat kymmenen vuotta ja rapiat päälle kirjoitin kiihtyvällä tahdilla lisää ja lisää elokuvista. Tähän mennessä olin oppinut jo hiukan, millä tavalla pitäisi lähestyä ja ketä, jotta ura urkenisi uusille urille. Musiikki- ja elokuvaharrastuksissa verkostoituminen oli onneksi tutustuttanut Pohjois-Pohjanmaan jantterin oikeisiin etelän ihmisiin. Elokuva-arvostelijaura jatkui esimerkiksi Sue-lehdessä, Hohdossa, DVD Hohdossa ja Episodissa, joihin kirjoittaminen oli pääsääntöisesti harrastustoimintaa. Palkkoja ei pyydelty, koska aihe kiinnosti.

2000-luvun puolella ei ollut tarvetta käydä videovuokraamoissa, jotka aiemmin olivat olleet viikonloppujeni suurimpia rahareikiä. Nyt kotona hyllyt notkuivat elokuvien arvostelukappaleita, sillä viikossa saattoi postimies kantaa kymmenenkin DVD:tä kotiovelle.

Harrastuksesta työkokemusta ja verkostoitumista

 

Extraordinary Movie & Video Guide -kuvakaappaus
Extraordinary Movie & Video Guide 2000-luvun puolen välin jälkeen (Wayback Machinen näyttämänä).

Vuonna 1997 olin aloittanut hiljalleen omat ensimmäiset verkkosivuni, jotka tottelivat nimeä Extraordinary Movie & Video Guide. Ideana oli arvostella mahdollisimman paljon outoja elokuvia (kulttielokuvia, roskaa, kauhua, eksploitaatiota, indie-elokuvia…) muutamalla lauseella per nimike, vähän kuin paksuissa Leonard Maltin’s Movie Guide -kirjoissa. Uskomatonta kyllä näin jälkikäteen mietittynä – verkkosivuni toimivat yhteensä 18 vuotta(!) joiden aikana arvostelujen määrä nousi lähes tuhanteen. Verkkosivut sijaitsivat ensiksi Geocities.comissa (kuka muistaa?), sitten MBnetissä ja lopulta maksamassani webhotellissa sekä muokkaamassani Joomla!-sisällönhallintajärjestelmässä.

Japanilaisen Wild Life -elokuvan DVD-julkaisussa oleva lainaus Extraordinary Movie & Video Guiden arvostelusta
Japanilaisen Wild Life -elokuvan DVD-julkaisussa oleva lainaus Extraordinary Movie & Video Guiden arvostelusta

EMVG:n viimeisinä vuosina keskityin lähinnä indie-elokuvista kirjoittamiseen. Elokuvaohjaajat ympäri maailmaa lähettivät DVD-levyjä ja videokasetteja arvosteltavaksi. Eräät niistä miellyttivät julkaisijoita sen verran, että DVD-levyjen kansissa näkyi lainauksia Extraordinary Movie & Video Guiden kehuista.

Sivustoni ansiosta päädyin tekemään suomenkielisen käännöstyön kanadalaisen ohjaajan, David DeCoteaun homoeroottisen kauhuelokuvan Beastly Boyzin DVD-julkaisuun. Elokuvantekijöiden kanssa verkostoituminen johdatti espanjalaisen underground-ohjaajan Carlos Atanesin tekemään minulle muutama vuosi sitten musiikkivideon kappaleestani Meat Market.

Vuonna 2003 olin myös mukana pienessä mutta aktiivisessa porukassa, joka halusi kirjoittaa kummallisista elokuvista selkeällä suomen kielellä. Legendaarinen Gorehound-lehti oli lopettanut toimintansa, joten Elitisti.net syntyi selkeään tarpeeseen.

Viimeisen arvostelun Elitistiin kirjoitin vuonna 2013, kymmenen vuotta myöhemmin sivuston perustamisesta. Sueen kirjoitin viimeisen kerran vuonna 2012, viisitoista vuotta ensimmäisen lehdessä julkaistun artikkelini jälkeen.

Kaikki edellämainittu kattaa hirvittävän määrän tekstiä ja lukemattomia valvottuja öitä elokuvien parissa, joista ehkä 1/3 olivat nautittavia elämyksiä edes jossain määrin.

Kannattiko palkattomia töitä sitten tehdä?

Toisin sanoen: miten meni noin niinkuin omasta mielestä?

Kyllä kannatti, ehdottomasti. Rahaa ei tullut mainittavasti, mutta en sitä juuri menettänytkään. Ainoa negatiivinen puoli taisi olla jonkinasteinen burn-out elokuviin, sillä jouduin pitämään dokumenttielokuvia lukuunottamatta pitkän tauon leffojen katselussa!

Sain runsaasti kokemusta ja sopivaa rutiinia koko ajan ammattimaisemmaksi menevästä palkattomasta harrastuskirjoittelustani, ja niinpä myös rohkeuteni kasvoi lähestyä aikakaus- ja sanomalehtiä juttutarjouksillani. Palkallisia vapaan toimittajan töitä on tipahdellut aina näihin päiviin asti. Päivätyössäni Jyväskylän kaupungin nuorisopalveluissa työskentelen myös viestinnän ja tiedottamisen parissa, johon palkaton työhistoriani antoi mittaamattomasti eväitä.

Vapaan toimittajan urapolkuni ja sen syyt sekä lähtökohdat ovat siis aika selvät. Ilmaista työtä kannattaa tehdä, jos siitä on itselle työkokemuksen ja verkostoitumisen kautta hyötyä – myös henkistä. Kirjoittaminen on luovaa työtä, joka parhaimmillaan ei edes tunnu työltä.

Palkaton harrastuskirjoitteluni jatkuu muuten edelleen. Näin ei kirjoittamiseen pääse leipääntymään.