Kolumni: Nuorten tavoittaminen on yllättävän vaikeaa

Julkaistu Suur-Jyväskylän lehdessä 20.6. 2018.

Nuorten vapaa-ajalle suuntautuvassa nuorisotyössä ja ylipäätään nuorille suunnatussa toiminnassa iänikuisena ongelmana on nuorten tavoittaminen ­­– jopa sosiaalisen median luvattuna aikana. Kuinka välittää tietoa ja juurruttaa se kohderyhmän päihin, kun informaatiota tunkee muutenkin verkko- ja tärykalvoille jatkuvaa syöttöä?

Facebook alkaa olla alle 18-vuotiaiden kohdalla menetetty tapaus, vaikka tilastot kertovat nuorten sitä edelleen käyttävänkin. Käyttö vain rajoittuu pitkälle ryhmiin, Facebook-kirppareihin tai sitten vain Facebook-ilmoitusten tarkasteluun.

Suomen tiettävästi kolmanneksi suosituin sosiaalisen median palvelu WhatsApp on tehokas ja kätevä yksityis- ja ryhmäviesteihin, mutta EU:n tietosuoja-asetus kieltää sen (ainakin tällä hetkellä) alle 16-vuotiailta. Vaikka tiedämme, ettei kieltoa noudateta useimmissa perheissä, täytyy nuorten parissa työskentelevien ottaa asetus huomioon.

Nuorten ja enenevässä määrin myös aikuisten suosimassa Instagramissa jaetaan kuvia ja tunnelmia. Snapchatin suosituimmat käyttötavat lienevät kahden kesken tai kavereiden välillä lähetettävät lyhyet videopätkät tai kuvat. Toisaalta Instagramin ja Snapchatin tarinat (Stories / My Story) ovat vielä kohtuullisen käyttämätön, tutkimaton mutta lupaavan oloinen alue nuorille tiedottamisessa. Kyseessä ovat vuorokauden aikana katseltavat, muutaman sekunnin kuvat ja videot.

Kaikki eivät ole kuitenkaan luontevia some-esiintyjiä, joten puhelimelle jutteleminen tai vaikkapa YouTube-kanavan tekeminen tiedottamista varten voi tuntua hölmöltä. Seuraaville sukupolville tämä voi olla pienempi ongelma. Videoiden käyttö kuitenkin lisääntyy entisestään, joten ei niitä voi kokonaan sivuuttaakaan tällä hetkellä.

Entäpä sitten vanhan liiton keinot? Julisteet ovat edelleen käypä tiedotuskeino, mutta lähinnä vain tapahtumien markkinoinnissa. Flyereille en puolestaan löydä näinä päivinä juuri tarkoitusta, vaikka haluaisinkin. Messuhallin lattialla nähdyt ja juuri jakamani paperinpalaset ovat selkeä merkki siitä, ettei niitä juuri lueta. Harva meistä haluaa edes kaupan kuittiakaan taskun pohjaa täyttämään.

Yhtä selkeää tietä onneen ei ole, vaan monikanavaisuus on nuorille tiedottamisen A ja O. Vanhempiakaan ei kannata unohtaa, vaan välittää tieto myös heille sopivalla tavalla.

Yksi vanhimmista ja harvoin mainituista tavoista puolustaa edelleen paikkaansa. Puskaradio on edelleen toimiva väline. Jos puskaradion kautta kuullusta informaation palasesta tullaan kyselemään lisätietoa, kertoo tämä selvästi toiminnan kiinnostavuudesta. Jos nuoria ei ole saatu kiinnostumaan heille suunnatusta toiminnasta, kannattaa pysähtyä miettimään, onko vika itse toiminnassa vai tiedon välittämisessä.

sa Linna: This Is Who I Am -levyn kansikuva

Itsensä myymistä

Jos aion saada lisätienestejä kevytyrittäjänä, joudun opettelemaan pari asiaa, jotka eivät äkkiseltään tunnu enimmäkseen julkisella alalla työskenneellä luontevalta: itsensä myyminen ja markkinointi. Kaupallisen alan koulutuksen käyneenä muistissa ovat toki myynnin ja markkinoinnin perusasiat, mutta käytännön kokemukset olen hankkinut pitkälti harrastuksen ja tekemisen kautta toimiessani musiikin saralla ja erityisesti muutama vuosi sitten aktivoituneella soolourallani. Ja kas kummaa, tällöin oman osaamisen ja naaman myyminen ei tuntunut ollenkaan oudolta.

Vaikka tämänkertaisen bloggauksen esimerkkini tulevat indiemusiikkimaailmasta, voi niitä helposti soveltaa alalle kuin alalle, jossa 1. myydään omaa osaamistaan 2. myydään omaa tuotetta 3. tuote olet sinä itse.

Lähihistoriaa

sa Linna: This Is Who I Am -levyn kansikuva
This Is Who I Am -albumin kansi

Sain toteutettua viitisen vuotta sitten koko elämäni mittaisen haaveeni ja julkaisin omakustannesoololevyni, jonka kaikki kappaleet sanoitin, sävelsin ja sovitin. Suurin osa instrumenteista olivat myös soittamiani ja äänittämiäni. Oli luonnollista, että myyn myös itse englanniksi laulettua tuotettani sekä kotimaahan että ulkomaille, koska tiesin parhaiten mistä musiikissani on kyse.

Mediatiedotteiden tekeminen oli päivätyön kautta jo tuttua. Lähetin sähköposteja lukemattomat määrät ja jouduin opettelemaan kantapään kautta keinot, joiden avulla radioita, levykauppoja, levy-yhtiöitä ja ennen kaikkea musiikkimedioita saattaisi kiinnostaa kohta nelikymppinen melodista rockia veivaava karvapää. Lähtökohtahan ei ole muutenkaan helppo, jos joutuu DIY-omakustanneartistina kilpailemaan monikansallisten levy-yhtiöiden artistien kanssa.

Massapostitus vs. personoidut sähköpostit

Massapostitus (samansisältöinen sähköposti kaikille vastaanottajille) toimii tiettyyn pisteeseen asti. Jos joskus joku huomaa ja noteeraa, on tuloksena useimmiten geneerinen copy-pastepostaus neverheard-musablogissa, jota voi lähinnä käyttää Facebook-fanisivulla välihehkutuksena odotellessa parempia huomionosoituksia.

Siinä vaiheessa kun aloin huomioida vastaanottajat personoiduilla viesteillä, alkoi näitä miellyttävämpiä huomionosoituksia näkyä medioissa. Näistä huomasi, että joku oli lukenut sekä tiedotteet että kuunnellut musiikkiani. Personoidut sähköpostit ja tiedotteet vaativat toki enemmän aikaa, työtä ja mielikuvitusta.

Tarinan tärkeys

Musabisneksessä toistetaan usein, että tarina on tärkeä, jos haluaa musiikkinsa kiinnostavan radioita, musamedioita tai levymoguleita. Levymogulit eivät minua kiinnostaneet, mutta kukapa ei haluaisi musiikkinsa soivan radiossa?

Olin saanut ”She’s Not a Human Being” -kappaleeseeni vierailevaksi tähdeksi Roger Joseph Manning Jr.:n, joka on Jellyfish-yhtyeensä ohella vieraillut muun muassa Johnny Cashin ja Green Dayn levyillä. Kappaleella oli siis jonkin verran kiinnostavuutta tällaisen kansainvälisen yhteistyön kautta.

Mutta oli biisillä tarinakin. Sama kappale oli omistettu edesmenneelle kissalleni. Alunperin se oli tarkoitettu ex-vaimolleni, mutta muutin mieltäni jonkin vähäpätöisen riidan vuoksi. Tarina puri ja kappale soi YleX:llä parhaaseen kuunteluaikaan.

Omakustanneartistit luulevat usein että elämänsä on sen verran tylsää, ettei tarinat kiinnosta ketään. Vaihtoehtona on esimerkiksi keksiä sepitetty tarina taustalle tai olla tarvittaessa kipeänkin avoin. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.  Kerroin mediatiedotteissa sekä kipeitä että nololla tavalla avoimia asioita omasta elämästäni, jotka olivat vaikuttaneet kappaleiden aiheisiin.

Myyty myös ulkomaille

Otsikot kuten ”A New Voice in America: Esa Linnakertoivat lopulta siitä, että panostus kannatti. Eräänä päivänä sain New Jerseysta, Yhdysvalloista puhelinsoiton levyjenjakelijalta, joka halusi julkaista vanhoista demoistani yksinoikeudella myytävän CD-levyn. Japaniin meni niin ikään levyäni jakeluun.

Kappaleitani soi Australiassa ja Havaijilla niin sanotuissa oikeissa FM-radioissa. Pisteenä i:n päälle soololevyni ansiosta esiinnyin bändini kanssa Liverpoolin Cavern Clubissa, jossa muun muassa The Beatles, The Rolling Stones ja Queen ovat aloitelleet keikkailu-uraansa.

Eihän tästä täyspäiväisen muusikon uraa tullut, mutta toteutin monta elämäni haavetta. Todistin myös itselleni, että ne saavutetaan kovalla työllä, periksiantamattomuudella sekä muutamilla ”säännöillä”. Nyt voin muistella tekemiäni virheitä ja saavutettuja onnistumisia.

Itsensä myyminen ja markkinoiminen ei välttämättä ole luontevaa, ellei ole luonteeltaan ulospäin suuntautunut yrittäjä. Minulle se oli luontevaa silloin, kun markkinoin itseäni artistina.

Työminäni myymisessä huomaan vielä pohjoispohjanmaalaista nöyryyttä ja ehkä vähättelyäkin. Kyllä mää kuitenkin jotain osaan!

edit: LinkedInissä pelkästään keskustelemalla saa ”myytyä” itsensä esimerkiksi OP.mediaan, johon minua haastateltiin – teemana kevytyrittäjyys ja unelmien toteuttaminen.
Esa Linna

”Tekotaiteellisen paskan festivaalin tiedottaja”

Päivitetty 2.2. 2018:

Viime toimin ensimmäistä kertaa Yläkaupungin Yön yhteydessä toimivan Tekotaiteellisen paskan festivaalin tiedottajana. Titteli sinällään ei välttämättä kuulosta kovin ammattimaiselta, mutta festivaalin nimi ja sisältö ei voi olla herättämättä tuntemuksia.

Musiikkilehti Soundi tituleerasi tapahtuman lienevän ”vuoden kovin festivaali!” ja Voima-lehti teki haastattelun festivaalista, jonka idea kyti pitkään Seppo Alvari Pohjolaisen päässä. Yleishyödyttömät Pahoinvointipalvelut ry. on festivaalin taustataho.

Rumba-lehti tarttui tämän vuoden ensimmäiseen tiedotteeseen: Onko musiikkisi aivan kaameaa tekotaiteellista paskaa, jota jopa äitisi häpeää? Nyt voit päästä esittämään sitä suomalaisfestivaaleille!

Tässä alla editoimani haku päälllä -video, johon annoin myös Dressmann-henkisen ääneni.